sisällön alkuun
25.11.2017 09.21 SANASTO | KESKUSTELU | PIIRTOLAUDAT | SUOMIMANGA | RSS
 
Kupoli
"Kotimme on liikkuva linna."

Uutis- ja etusivu

Sisältö

Keskustelu

Piirtolaudat

Impromanga 3

Yhdistys

Kupolin palvelinkodon tarjoavat Säätöyhteisö B2 ry sekä Tietovelhot Oy.

Tietoja animesta

päivitetty 10.4.2010
Allison and Lillia -logo

Alkuperäinen nimi:
アリソンとリリア

Translitterointi:
arison to riria

Pituus:
26 ep.

Tekijä(t):
Masayoshi Nishida (ohjaaja)
Doko Machida (käsikirjoittaja)
Madhouse (studio)

Muita medioita:
- Allison (ensimmäinen novellisarja)
- Lillia and Treize (toinen novellisarja)
- Meg and Seron (kolmas novellisarja)

Keskusteluja Kupolissa:

ei ole

Kupolin virallinen arvosana:

**

virallinen arvosana lasketaan ottamalla keskiarvo kaikista tällä sivulla olevista arvosanoista; sekä Kuun teos -arvosanasta että arvosteluiden arvosanoista

Allison and Lillia

Palaa tästä takaisin teoslistaukseen.

Sisällysluettelo

Esittely

Esittelyn on kirjoittanut Herkko

Kahteen eeppiseen lukuun jaetun juonen ensimmäisessä kaaressa seurataan Allisonia, klassista topakkaa ja seikkailuille altista lentäjätyttöä ja hänen uskollista lapsuudenystäväänsä Wilhelmia. Jälkimmäinen on stereotypian mukaisesti rauhoittava ja parivaljakon tasapainottava osapuoli. Tämä tyypillinen dynaaminen duo -kaava toistuu myös pienin harkituin variaatioin teoksen jälkimmäisessä episodissa, jossa keskitytään edellämainitun parivaljakon tyttären Lillian ja kolmannen päähenkilön, Treizen, seikkailullisiin edesottamuksiin. Trieze on stereotyyppinen lentokone-jockey, majuri Benedictin ja satuprinsessa Fionan poika. 

Täysimittainen arvostelu; arvostelijana Herkko

arvostelu on päivitetty viimeksi 10.4.2010

Naiivi, hyväntuulinen ja seikkailullinen koko perheen teos lapsille ja lapsenmielisille.

 

Vaikka Lillia vaikuttaakin ensi silmäykseltä äitinsä kopiolta, on hän selvästi parivaljakon heikompi astia, kun taas Treizen hahmo on Wilhelmia persoonallisempi, vähemmän älykkötyyppinen, mikä tekee hänestä  kylmäpäisen toiminnanmiehen ilmentymän. Nämä seikat ovatkin mahdollistaneet hahmodynamiikan muutokset. Lillian hahmosta on luotu tarko ituksella Allisonia kyvyttömämmän, epätoiminnallisemman ja sankarin pelastettavan koomisen apurin kaltainen. Henkilöhahmojen kehitystä ei ole. Ensimmäisen juonikaaren sankarit  vain muuttuvat juonikaarien saumakohdassa yhden jakson aikana nuorista ja viriileistä vanhoiksi ja viisaiksi, aina ulkomuotoaan myöten.  Tämä on tietenkin helppo tapa kiertää monimutkainen hahmokehitysprosessi, josta vihjataan toisen juonikaaren aikana,  mutta henkilödraama ei muodostu kasvukivuista tässä teoksessa, ei ensimmäisen eikä toisen juonikaaren hahmojen kohdalla. Henkilödraama muodostuu pääasiallisesti ja karkeasti päähenkilöiden välisistä romanttisista jännitteistä näiden vatvoessa, tunnustaako vai ei tunteitaan toiselle osapuolelle. Sankariparien jahkailu muodostaa suurimman osan teoksen huumoris ta ja suuresta romantiikasta muodostuu tästä kokoonpanosta tarvittaessa vaikka siirappista melodraamaa. Turvallisiksi, helposti samaistuttaviksi ja päteviksi luodut henkilöhahmot kantavat tässä maailmassa hyvin, vaikka ovatkin hyvin toteutettu kokoelma kiiltäviä stereotypioita. Jos katsoja uskoo hahmoihin, katsoja uskoo maailmaan, jota ei kuitenkaan kannata ajatella liian analyyttisesti.

  

Juonikaaret  pitävät sisällään useita lyhyitä toisiinsa liittyviä seikkailuepisodeja, joiden taso vaihtelee läpijuostavista yksinkertaisuuksista tarinoihin, joissa edes yritetään luoda jotakin omaperäistä rajoitetuissa raameissa. Ahtaat raamit luovat pahimmillaan kuvan teoksesta, jota käsikirjoitetaan kiireessä, sillä niin ennakkovalmistelematta ja huoletta tekijät nostavat jaksojen sisäisesti esille uusia elementtejä tuottaakseen halpoja juonenkäänteitä. Varsinkin lopussa sarja kiirehtii solmimaan törkeän töksäyttelevästi juonilangat yhteen. Juonikuvauksien kirjoittaminen kertoisi liikaa yksinkertaisista, mutta oikealla asenteella viihdyttävistä tarinoista, joita juonikuviot kuitenkin muodostavat.

Yksinkertaisesti; konseptin pääraamina on, että sankarit, eri aikoina ja paikoissa, kiitävät pelastamassa maailmanrauhaa, torjumassa kapinallisia, sekaantumassa korruptoituneiden poliitikkojen ongelmiin ja pelastamassa vallananastajilta prinsessoja ja muuta ryhdikästä, seikkailullista ja hauskaa. Juoniteknisistä puutteista huolimatta tekijät onnistuvat puuduttavimmissakin kohdissa tavoittamaan hyvän seikkailullisen hengen, joka innostaa katsomaan sarjaa eteenpäin - luo illuusion, jolla katsoja voi sulattaa ontoimmatkin juonenkäänteet.

 

 

Vaikka teos perustuukin varsin pikkutarkasti kirjoitettuun novellikirjallisuuteen, on teoksesta karsittu tuotantosyistä tie toja,  jotka syventäisivät fiktiivimaailmaa ja historiallisia tapahtumia, jotka vaikuttaisivat kuitenkin teoksen juoneen. Siten maailmakin on yhtä ohut kuin hahmot, mutta koostumukseltaan sekavampi. Faktoja nostetaan esille huolimattomasti, pätkittäin, koheesiotta. Seikkailupattereissa tekijät ovat hyödyntäneet iloisesti kaikki hyvät kliseet, sanotaanko että teoksessa tehdään kaikki ne temput, jotka arkeologi Henry Walton Jones Jr’kin tekee tai voisi kuvitella tekevän, aina natsianalogioiden jallittamisesta uskonnollisten ja ideologisten aarteiden löytämiseen asti. Huvittavaa on, miten tekijät ovat ottaneet erityisesti junat omakseen. Juna on keino erottaa rakastavaiset, tuoda heidät yhteen sekä vaikkapa halpa juonitekninen tapa saada hahmot samaan suljettuun ympäristöön, joka syöksyy lineaarisesti läpi maiseman raiteilla kuten teoksen juonikin; pysäyttämättömänä, voittamattomana teräsmoukarina, suhteellisen loogisesti. Tämä on minusta varsin okei.

 

Väkivalta ei sarjassa koskaan ratkaise asioita. Tästä huolimatta väkivaltaa ja juonen niin vaatiessa julmia, ahdistavia kohtauksia kyllä viljellään. Onhan sankarien uhkaaminen, sankarien kohtaama väkivalta ja sankarien joutuminen hengenvaaraan tärkeä osa toiminnallisen juonen etenemistä, toteutettuna siististi televisioystävällisesti. ”Pahikset” kokevat siistejä tapaturmaiseksi luokiteltavia Disney-kuolemia, ja harvojen ”hyvien” sivuhahmojen menehtymiset menevät melodraaman puolelle. Näin tarjotaan herttaisen yksinkertaisen näkemys universumin julmuudesta. Sarjassa on kuitenkin pyritty luomaan synkkiä alavireitä, kuten esiin nousevia menneisyyden seikkailujen lunnaita ja arpia. Samoin löytyy hahmoja, jotka eivät ole suoraan hyviä eivätkä pahoja. Hahmot aiheutuvat sodan pitkästä varjosta, ihmisen ahneudesta. Nämä seikat eivät kuitenkaan muuta herttaista mustavalkoista maailmankuvaa, sarja vain kirkasotsaisesti ohittaa vaikeat moraaliset dilemmat tarjoamalla ratkaisuiksi niihin halpoja onnenkekseistä löytyviä elämänviisauksia.

 

Jo alkujaan kevyeksi tarkoitetun teoksen kohdalla moraalinen kaksinapaisuus, kaksinaismoraalimantrat ja moraaliset latteudet aina keinojen pyhittämiseen tarkoituksella ja tarkoituksen velvoitteella on kuitenkin okei – ainakin tämäntyyppisessä sarjassa, missä pahiksetkin muistavat käyttää turvavöitä!

 

Taustamusiikkina kuullaan mahtipontisuuteen tarvittaessa yltäviä, sävyltään heleän musikaalimaisia ja miltei syvän klassisia musiikkipaloja. Musiikkimatto sointuu hyvin yhteen intron ja outron kanssa ja onnistuu puhaltamaan suuren viihteen illuusion hengen teokseen aivan hyvin. Intron yksinkertaisten soittimien, varsinkin huilujen, muodostaman taustamelodian päälle heleän vokaalipainotteisesti japaniksi laulava naissolisstin äänivarat muodostavat rauhallisen, polkevarytmisen kokonaisuuden. Sama heleä ensamble on vastannut myös outron keinuvatahtisesta säestyksestä mieslaulajalle, mikä myös muodostaa varsin mainion, höttöisen hötön.

 

Animaatio on laadultaan siedettävää, varsin halpaa, mutta panostus näkyy kolmiulotteisena animoitujen koneiden ja muiden laitteiden yksityiskohtaisuudessa. Teos kerääkin tekosyitä voidakseen esitellä erilaisia kulkuvälineitä, varsinkin propelleilla varustettuja sellaisia, sekä junia. Valitettavasti kolmiulotteiset visuaaliset tehokeinot eivät täysin onnistu, vaan laitteet erottuvat liian selkeästi ympäristöstään aiheuttaen tökeröitä eri animointitapojen yhdistelmiä. Lennokkaat ilmataistelukohtaukset on animoitu varsin tyylikkäästi, mutta silti yksinkertaisesti verrattuna tietokoneanimaation nykyisiin mahdollisuuksiin. Taustat ovat yksinkertaisia mutta moitteettomia laadultaan. Hahmot ovat yksinkertaisia, pitkäraajaisia ja nenättömiä.

 

Kriittisesti Allison & Lillia on melko surkea. Banaaleja juonenkäänteeteitä, täysin stereotypiansa mukaisesti toimivia hahmoja, heleän hölmöä kaksinaismoralismia, huimia - joskin silloin tällöin väkinäisiä - toimintakohtauksia. Runsaat epäloogisuudet, aukkoiset juonet ja naiivin läpinäkyvät juonirakennelmat pitävät katsojaa tyhmänä. Loppujen lopuksi käsissä on teos, joka on kaikin puolin kunnossa. Se on kuin Viisikko-romaani, jännitystä ja vauhtia turvallisessa kääreessä, koska lukija tietää kaiken lopulta päättyvän hyvin. Punastelevaa draamaa, joka saa katsojan tuntemaan sisuskalunsa lämpimiksi, syystä tai toisesta. Ja sehän on OK.

 

Kahden tähden teos. 

Hyvää Huonoa
  • + musiikki
  • - ei henkilöhahmojen kehitystä
Arvosana: **

Haluat ehkä takaisin teoslistaukseen tutustuttuasi tähän sivuun.

tätä sivustoa ylläpitää Anime- ja mangayhteisö Kupoli ry
tietoa - sivukartta - rekisteriseloste