sisällön alkuun
25.11.2017 09.22 SANASTO | KESKUSTELU | PIIRTOLAUDAT | SUOMIMANGA | RSS
 
Kupoli
"Ecchi na no wa ikenai to omoimasu!"

Uutis- ja etusivu

Sisältö

Keskustelu

Piirtolaudat

Impromanga 3

Yhdistys

Kupolin palvelinkodon tarjoavat Säätöyhteisö B2 ry sekä Tietovelhot Oy.

Tietoja animesta

päivitetty 27.10.2011
Anne Frank: The Diary of a Young Girl -logo

Alkuperäinen nimi:
アンネの日記

Translitterointi:
anne no nikki

Pituus:
yksi elokuva

Tekijä(t):
Studio: Madhouse
Ohjaaja: Akinori Nagaoka

Muita medioita:
TV-esitys vuodelta 1979

Keskusteluja Kupolissa:

ei ole

Kupolin virallinen arvosana:

***

virallinen arvosana lasketaan ottamalla keskiarvo kaikista tällä sivulla olevista arvosanoista; sekä Kuun teos -arvosanasta että arvosteluiden arvosanoista

Anne Frank: The Diary of a Young Girl

Palaa tästä takaisin teoslistaukseen.

Sisällysluettelo

Täysimittainen arvostelu; arvostelijana Herkko

arvostelu on päivitetty viimeksi 27.10.2011

Me tunnemme nipponin laajasta animoidusta mediatuotannosta käytännössä vain kaksi merkittävää toisen maailmansodan kauheutta käsittelevää teosta, Tulikärpästen hauta ja Hiroshiman poika, jotka kuvaavat oikeutetusti Japanin siviiliväestön sodan jaloissa kokemaa kurjuutta ja kauhua. 

Mainitsemani tarinat pohjautuvat kertojiensa elämänkokemuksiin. He ovat olleet onnekkaita, sillä nyt arvostelemani teoksen päähenkilön onni päättyi yhdessä hänen elämänsä kanssa. Hänen äänensä kuuluu haudan takaa, hänen kuolemansa on tehnyt hänestä tunnetun koko tässä maailmassa. Tämä ei poista sitä faktaa, että hän kärsi ja kuoli yhden tunnetuimman, hirmuisimman, järjettömimmän ja sivilisaatioita järisyttävimmän terrorihallinnon käsissä. Jälkipolville tämä nuori tyttö jätti päiväkirjansa, joiden merkinnät kertovat nuoren tytön elämästä äärimmäisen poikkeuksellisina aikoina. Anne Frank oli oikea henkilö, nuori tyttö, jonka kohtaloksi oli syntyä ja elää juutalaisena ja piilotella natsihallinnon juutalaisvainolta Amsterdamissa Hollannissa.

Elokuva perustuu hänen päiväkirjamerkintöihinsä, joita hän kirjoitti niiden vuosien aikana, jotka hän ja hänen perheensä viettivät yhdessä muutamien muiden vainottujen kanssa piilopaikassaan. Merkinnät kuvaavat piilottelun raskautta, mutta säilyttäen positiivisen sävyn kuvatessaan raskaiden aikojen arjesta kumpuavia herkkiä, hauskoja kuin surullisiakin hetkiä. Merkinnät piirtävät kuvan tytön kasvusta kohti aikuisuutta, kasvun iloja ja suruja, teinin suhdetta vanhempiin ja siskoon. Ne muodostavat kertomuksen poikkeuksellisesta elämästä niin kuin nuori, 13- vuotias, tyttö vain voi kirjoittaessaan päivittäisiä tapahtumia ja ajatuksiaan. Omaa traagista tarinaansa tietämättään, syntymäpäivälahjakseen saamaansa päiväkirjaan. 

Arvostelen Madhouse-studion tuottaman ja Akinori Nagaokan ohjaaman elokuvaversion, joka on vuosikertaa 1995. Katsomani versio on peräisin ikivanhalta Laser Disc -formaatin pohjalta tehdystä digitaalisesta vedoksesta. Tästä syystä aiheutuneiden kuvanlaadullisten ongelmien tähden havainnoin kuvanlaadullisia aspekteja varsin ylimalkaisesti. Teoksesta on olemassa Ranskassa julkaistu DVD-variaatio, jonka voisi olettaa olevan audiovisuaaliselta laadultaan arvostelemaani teosta parempi. Japanilaiset ovat tuottaneet aiheesta myös ikimuinaisen televisioelokuvaversion. Sen, sekä fransmannien DVD-variaation arvostelemastani teoksesta, katsottavaksi hankkimisen ja arvostelulliset toimenpiteet jätän mielelläni tulevaisuuden ongelmaksi.

Animaatioelokuvalla on niskassaan kovin hurjat odotukset. Annen päiväkirjat ovat ihastuttaneet ja suppeita ahdasmielisiä piirejä vihastuttaneet useiden vuosikymmenten ajan. Teoksiin on latautunut jo lähtökohtaisesti paljon tunnetta ja odotusta, jotka nuori Anne on vuodattanut kynällään paperille epävarmassa nykyhetkessään. Itse en ole, valitettavasti, tutustunut Annen päiväkirjoihin kuin äärimmäisen ohimennen. En kykene vertaamaan lähdeteoksen ja tämän variaation oikeellisuutta toisiinsa. Olen vain nähnyt useampia dramatisoituja televisioelokuvatuotantoja aihealueesta, joten aihe on minulle juonellisesti ja draamallisesti tuttu. Olen myös tutustunut Frankin päiväkirjoista kertoviin artikkeleihin ja tutkimuksiin, varsin suppeasti tosin, mutta uskon kykeneväni kertomaan onko teos irrallisena draamatuotantona katsomisen arvoinen.

Teos alkaa kuvaten juoruilevan, pojista ja sen sellaisesta, kiinnostuneen nuoren tytön satuilevien ja irrationaalisten ajatusten virtana. Kunnes ne äkkiväärästi kääntyvät, yhden ainoan ilmoituksen takia, kohti synkeämpää ja traagisempaa virettä.

Elokuva ja päiväkirjat rakentuvat draamaltaan sen varaan, että katsoja on tietoinen mitä tapahtuu ja miten henkilöille lopulta käy. Siksipä onkin tärkeää, että elokuva ei sorru liialliseen ennusteluun, vaan käsittelee tapahtumia niin kuin ne olivat, tapahtumien hetkellä. Tässä teosta auttavat Annen arkiset kommentit ja huomiot, jotka meille luetaan Annen äänellä, joissa kumpuaa irrationaalisuus, eskapismi, elämän pienet ilot ja surut. Alun letkeän ja menevän kerronnan jälkeen teos passivoituu. On ymmärrettävästi hankalaa kuvata pieneen piiriin, neljän seinän sisälle, sijoittuvan oikeasta elämästä kertovan tarinan tapahtumia raflaavasti tai dramaattisesti. Tällöin rikotaan teoksen uskottavuutta, rakentamalla saippuaoopperamaisia tapahtumia. Ja ymmärrettävistä syistä, teoksen lähdeaineiston tähden, teos ei ole jännittävä trilleri uskomattomine käänteineen. Omalla lakonisella tavallaan teos kertoo liikaa ja meille muodostuukin hyvin päiväkirjamainen tapa seurata tapahtumia. On kuin päiväkirjaa dramatisoitaisiin samalla kun sitä luetaan selkeän vivahteettomalla äänellä. Ja valitettavasti siten sekä jännite, että tarinankerronnallinen ponne katoaa. Tämä johtuu täysin siitä, että teos ei anna meille otetta piilopaikan muista ihmisistä. Ehkä Anne kuvasi heitä varsin karikatyyrisen korostetusti, kertoen vain heidän puolista, jotka vetosivat häneen tai jotka inhottivat häntä. Siten emme saavuta ymmärryksen tasoa, joka meiltä vaadittaisiin piilopaikan ihmissuhteiden ymmärtämiseen. Kuvaukset piilopaikan arjesta ovat eleettömiä, vaikka arjessa olisi kohteita, jotka pienellä melodraaman hiivanripauksella olisivat mielenkiintoisia. Kuvaus onkin aivan liian herkkää, ehkä vainoharhaisesta pelosta rikkoa ja loukata alkuperäisteoksen henkeä vastaan. Mutta tämä ei oikeuta tylsästi ohjattuja kohtauksia ja etäisesti kuvattuja hahmoja!

Aivan kuin eleettömyyden vastapainoksi sortuu teos lypsämään melodraamaa. Katsoja oppii pian neljänneksien vaihtumisesta kertovien ”jännittävien” tapahtumien aistimisen. Havaitessaan, miten kömpelösti teos rakentaa audiovisuaalisesti kohtauksia, jotka kaikessa hiljaisessa, yleisestä kerrontatavasta poikkeavassa melodraamassaan ovat olemassa vain siksi, että ne yksinkertaisesti pohjustavat tulevaa traagista juonenkäännettä. Uuden elokuvan kerronnan neljänneksen alkua ja tätä seuraavaa draamallisen ilmapiirin muutosta. 

Nämä seikat saavat kriitikkonne ällistymään, harmistumaan, kokemaan huimausta kohdatessaan suuria kontrastieroja teoksen lakonisen kerronnan ja äkkiväärän melodraaman välillä. Näistäkin kohtauksista olisi voinut saksia sekunteja pois. Varsinkin Normandian maihinnousun pontevan sotaisa kuvaus on jonkinlainen rike elokuvan henkeä vastaan. Kenties sisällytetty siksi, että Madhouse-studion väki on tunnetusti kykenevä piirtämään taistelulaivoja ja muita sodan aparaatteja hyvin. Ja että lakonisen kerronnan aikana torkahtanut katsoja havahtuu konetykkien ja laivatykkien jyskeen ansiosta hereille.

Herkästä lähestymisestä huolimatta katsoja kaipaisi jonkinlaista pontta. Pontta, joka ei voi tulla tällaiseen historian tiukasti aikaan sitomaan teokseen muualta, kuin henkilöhahmojen persoonallisuuksien esittämiseen näyttelytyön kautta.

Kuinka paljon voidaan vaatia realismia hahmoilta, jotka perustuvat aitoihin ja oikeisiin hahmoihin? En tiedä miten paljon vapautta ovat tekijät ottaneet hahmojen kuvauksissa. Käytännössä kuitenkin kaikki muut hahmot paitsi Anne, ovat varsin ohuita olentoja. Heidät on puserrettu läpi nipponin mediateollisuuden rakastamien stereotypioiden muottien. Elokuvan kerronta rakentuu episodimaisesti meidän edetessä yli aikojen, jolloin ei kerta kaikkiaan − luultavasti − tapahtunut mitään dramaattista ja selluloidisekuntien arvoista. Siten korostuukin hahmokehitys, meidän ja Annen havaitessa erilaisia piirteitä asuintovereissa. Ja näin saadaan helpommin esille poikkeuksellisen elämän eri painopisteitä, joihin voidaan siten varsin rauhassa keskittyä.

Annen ääni vaikuttaa aluksi hieman epäsopivalta tyttösen suuhun. Hahmon ääninäyttelijän matala ääni on jotenkin epäsynkroniassa hahmon tyttömäisten eleiden kanssa. Samoin on havaittavissa äänessä eräänlainen sofistikoitumaton koulimattomuus ja näyttelyn tason epätasaisuus. Ehkäpä siksi, Anne onkin ainut ääninäyttelyrooli jonka ANN:n kertoo Reina Takahashin vetäneen. Myös muiden hahmojen äänten takana on näyttelijöitä, jotka ovat luoneet uraansa tuotannollisissa tehtävissä tai animaatioteollisuuden ulkopuolella. Näyttelijät eivät onnistu tavoittamaan katsojaa tai välittämään kuvaa hahmojen sieluista ja mielistä. Siten ääninäyttelyä voi pitää epäonnistuneena, rikkeenä teoksen muuten mainiota tuotantoarvoa kohtaan. En voi olla pohtimatta, onko tuntemattomien ääninäyttelijäsuuruuksien värvääminen suunniteltu taiteellinen ele. Tuntemattomat ääninäyttelijät kun eivät omaa uransa roolien tuomaa taakkaa. Saattaisi olla, teoksen konseptissa, kummallista havaita pontevia sinihiuksisia koulutyttöjä työkseen tulkitsevan näyttelijättären ääni Annen sielun kuvaajana. Vaiko on kyseessä raadollisempi Suuren Jenin – sen puutteen, kenties – pakottama henkilöstötekninen ratkaisu. Parhaimmin ääninäyttelyssä onnistuu eräs tuntematon ääninäyttelijä, mutta tunnettu puhetaiteilija vieraileva ääni, itse Sir Winston. Hänellä on kunnia esittää itse itseään antamassa pontevalla tavallaan kerta kaikkiaan epäsofistikoituneella, mutta ah niin tunnetulla, äänellään lyhyen radiopuheen. 

Kuvallisista ongelmista huolimatta välittyy katsojalle huomio siitä, miten hienon yksityiskohtaisesti onkaan Amsterdam kuvattu. Taustat ja paikat ovat lähes fotorealistisia teoksen esitellessä niitä, kun kuvaa huolettoman Annen hilpeää polkupyöräretkeä halki iltapäivän leppeässä valossa hehkuvan keskikaupungin, jota kuitenkin varjostavat miehityksen ja rotuerottelun synkeät varjot. Tapahtumapaikat ovat tunnistettavia ja kenties todellisten aikakauden tapahtumapaikkojen tyyliin piirrettyjä, mene ja tiedä. Huomioikaapa miten ajan kulua kuvataan myös hahmojen ulkoasussa, Anne varsinkin venähtää selvästi pituutta teoksen aikana. 

Teoksessa on herkkä pianomusiikin ympärille rakennettu musiikkiraita, jota käytetään varoen ja vain sopivien kohtauksien taustalla. Valittaen ääniraita kopiossani on kovin epäherkkä, jolloin teoksen tunteellinen ja tunnelmallinen piano duetto herkkä-äänisen traditionaalisesti koulutetun kontra-alton kanssa menettää nyanssinsa.

Teos ei ole animaatiotaiteen kirkkaimpia helmiä. Teoksen kerronnassa ja ohjauksessa on selvät ongelmansa, mutta silti teos onnistuu varmasti tavoittamaan katsojan sielun herkkiä pisteitä. Tarinalla traagisesta realismista on olemassa jo oletusarvoisesti oma tunnelatauksensa ja näkemissäni televisiosovituksissa ei ole myöskään pystytty onnistuneesti yhdistämään päiväkirjan toteavaan kerrontaan raflaavaa draamaa. Niistäkin on jäänyt puuttumaan jokin inhimillinen, kenties lähdeaineiston konseptissa tiukasti pidättäytyminen tai vastavuoroisesti sen laveasti tulkitseminen. Ne eivät ole oikeita keinoja Anne Frankin tarinan kertomiseksi selluloidilla.

Hyvää Huonoa
  • visuaalinen ilme
  • realismi
  • ääninäyttely
  • kerronnan liikkeen seisakkeet
  • ilmapiiriä rikkovat tehostekohtaukset
Arvosana: ***

Haluat ehkä takaisin teoslistaukseen tutustuttuasi tähän sivuun.

tätä sivustoa ylläpitää Anime- ja mangayhteisö Kupoli ry
tietoa - sivukartta - rekisteriseloste