sisällön alkuun
25.11.2017 09.36 SANASTO | KESKUSTELU | PIIRTOLAUDAT | SUOMIMANGA | RSS
 
Kupoli
"Rajoittamatonta voimaa~"

Uutis- ja etusivu

Sisältö

Keskustelu

Piirtolaudat

Impromanga 3

Yhdistys

Kupolin palvelinkodon tarjoavat Säätöyhteisö B2 ry sekä Tietovelhot Oy.

Tietoja animesta

päivitetty 31.3.2012

Alkuperäinen nimi:
あの日見た花の名前を僕達はまだ知らない。

Translitterointi:
ano hi mita hana no namae o bokutachi wa mada shiranai.

Pituus:
11 jaksoa

Tekijä(t):
Studio: A-1 Pictures
Ohjaaja: Tatsuyuki Nagai

Keskusteluja Kupolissa:

ei ole

Kupolin virallinen arvosana:

*****

virallinen arvosana lasketaan ottamalla keskiarvo kaikista tällä sivulla olevista arvosanoista; sekä Kuun teos -arvosanasta että arvosteluiden arvosanoista

anohana: The Flower We Saw That Day

Palaa tästä takaisin teoslistaukseen.

Sisällysluettelo

Täysimittainen arvostelu; arvostelijana Herkko

arvostelu on päivitetty viimeksi 31.3.2012

Sankarimme Jinta kärsii stressistä, ja hän on tähän pätevään ja japanilaiskansallisesti yleishyväksyttävään mielenterveydelliseen yleissyyhyn vedoten on sulkeutunut huoneeseensa. Jinta on jo viettänyt kokonaisen koulun kevätperiodin ja tätä seuranneen kesäloman ajan huoneessa. Katsoja kaltaiseni, kovin sofistikoitunut, voisikin väittää, ettei Jinta pelkästään kärsi "stressin" oireista. Jättäkäämme kuitenkin keittiöJungin perustuntumalla tuotettu diagnosointi sikseen ja kertokaamme enemmän sankaristamme, joka tehokkaasti käyttää kesälomansa ja aikansa tietokonepeleihin ja luultavasti kuluneista meemeistä narisemiseen ja ylipäätänsä kummalliseen 2chan-kirjoitteluun. Hyvin alkaneen hikikomerokesän katkaisee kuitenkin kosminen peto, kesän hirviö, joka nousee haudastaan kylmästä riivaamaan omassa liemessään marinoituneen sankarimme angstista hiljaiseloa. Kyseessä ei ole extradimensionaalisesta avaruudesta saapunut illuusionsa ja/tai sankarimme aivovamman tähden söpöltä näyttävä, mutta oikeasti mielikuvituksekkaan Lovecraftin kynästä peräisin oleva kosminen hirviö. Mutta arviomme liipannee kuitenkin varsin läheltä totuutta, sillä söpö Meiko-tyttönen, tuo liian nuorena pois nukkunut, on saapunut takaisin tälle astraalitasolle. Ja onkin sitten sankarimme Jintan ryhdyttävä toimeen, toteutettava tämän vaativan hengen toive, jotta henki palaisi elyseumiin, moe-paratiisiin. Valitettavasti Meiko vain ei itse muista kyseistä toivetta, mutta tämä huoleton henki ei anna sen haitata. Hänellä on muutakin tehtävää tällä astraalitasolla. 

Ensimmäiseksi teoksesta nousee esille sen suurin teemallinen tekijä. Nostalgia; nostalgiaa viljellään hyvinkin nostalgisissa takaumissa tai muisteloissa hyvinkin usein. Tämä nostalgia vaikuttaa länsimaisesta katsojasta siltä, kuin kuuntelisi vanhustenosaston hiipuvien mielten paluuta parempaan menneisyyteen, ollen siten kammottavan irrallinen ja vanhentava tekijä teoksessa, jonka päähahmoina ovat juuri aikuisuutensa kynnyksellä olevat elinvoimansa kukkeuden saavuttaneet nuoret. Siten nostalgia on kornia, rasite, ärsyttävä kerronnallinen turhan taajaan toistettava tehokeino, mutta perusteltavissa teoksen konseptin kautta. Teos pyrkii ottamaan ”lapsuuden viimeinen kesä” - teemaan tietyn omanlaisensa katsantokannan. Koko teoksen juonen selvin pyrkimyshän on esittää uusinta hahmojen lapsuuden kesistä käyttäen hyväkseen hahmokaartia, joka on kummallisessa välitilassa nuoruuden ja lapsuuden välissä. Edessä heillä ovat valinnat: korkeakouluopiskelut, ammatti, ura, perhe siis kokonaisen lojaalin nipponin työtelijään teollisuusvallan kansalaisen loppuelämä! Takana heillä on lapsuuden viattomuus, jonka suuri tragedia heiltä riisti. Ja käsissään heillä on nykyhetki, jota tragedia varjostaa, ja tämä viattomuuden kesä on kerrottava meille takaumilla, joihin liitetään nostalgiaa. Siksi nostalgia on perusteltua, ja sen avulla luodaan peilaavaa kerrontaa ja rakennetaan eriytyneiden hahmojen väliset palaneet sillat uudestaan. Ja saadaan, ah, onnistuessaan niin suloista, pontevaa, ilostuttavaa ja hieman katkeraakin draamaa, mutta tämä onnistuisi vähemmällä alleviivauksella, hienovaraisemmalla kerronnalla ja kaavaa hieman muuntamalla. Teos kertoo itseään tavalla, joka on kuin tyypillinen koulukuvaus, mutta käyttää aihealueita hyvinkin tehokkaasti hyväkseen ja luottaa katsojan omaan kykyyn olla ajatteleva ja empaattinen, vaikka tarjoaakin varsin pureskeltuja, yksiulotteisia ja monimutkaisia tunteita. 

Toiseksi teoksesta nousee esille sen tietty kaavamaisuus. Kaikki teokset noudattavat tiettyjä hyväksi havaittuja kaavoja, juonielementtejä, koska ne ovat havaitut hyväksi. Teoksessamme kaavamaisuus on myös rasite, kun siirrytään tuoreesta kohtauksesta, pienestä nautinnollisesta hahmodraaman pyhästä hetkestä, kaavamaisen koulukomediadraaman kaavaa pikkutarkasti noudattavaan seuraavaan kohtaukseen. Ja kaavamaisuus vain korostuu teoksen vanhetessa. Tämäkin on ymmärrettävää, kontrasteja kerronnan sisällä ja pelkoa konservatiivisen japanilaisyleisön karkottamisesta, mutta myös tyylirikko muutoin niin muhevan rehellisen, miltei realistisessa kasvun ja aikuistumisen kuvauksessa. Kaavamaisuus liittyy myös teoksen tapaan onkia esille katsojan empatiavastetta, mutta selkeitä ylilyöntejä teos ei sorru tekemään.

Muutoin teokseen on saatu ympättyä hyvin tehokkaasti aikuisuuden ja nuoruuden välitilassa muhivien ihmisten elämää. Teoksen juonirakenne ei ole kaikkein yllättävin, kiitos kaavamaisuuden, mutta hyvin harvoin elämä yllättää tavalla, joka olisi hyvää draamaa. Teos käsittelee hyvin paljon elementtejä. Lapsuuden viimeisen kesän toisinto on täynnä varsin raskaita draaman elementtejä kuolemasta kiusaamiseen ja ystävien erosta riitoihin, inhimillisen elämän rakastettuja draamaelementtejä siis. Tästä huolimatta, nostalgian raskaudesta huolimatta, teoksen ilmapiiri on hyvin lämmin, kaunis ja suloinen kenties hieman kummallinen. Erityisesti on kehuttava sitä, miten teoksen paranormaalia elementtiä hyödynnetään vain katalyyttinä. Paranormaali elementti on loppujen lopuksi hyvinkin hieno juonitekninen keino perustaksi eronneiden ihmisten takaisin paluusta kertovaan animaatioon. Siten tuodaan arkeen, tai animaatiokäsitykseen siitä, mukaan hyppysellien taikuutta ja fantasiaa. 

Draama on syvällistä ja käsin kosketeltavaa. Suuren muinaisen tragedian, Meiko-tyttösen kuoleman ympärillä pyörivä draamarakenne on hyvin pitkälti melodraamaa, mutta ymmärrettävää sellaista. Menman paluu aiheuttaa vanhojen parantumattomien haavojen avautumisia, parantuneidenkin tulehtumisia. Kuolleista henkiolentona palanneen Meikon olemassaoloa ei epäillä teoksen aikana, joten psykologinen elementti olisikin tältä osin turha. Teos ei tapahdu tyhjiössä kuten jotkin kouluanimaatiot, vaan tapahtumapaikkana on varsin eläväinen konsepti. Tapahtumat resonoivat läpi yhteisön ja hahmojen kimpoillen menneisyyden traumoista ja haavoista. Suloisuuden ja söpöyden yhtymää kuolemaan ja raadollisuuteen on niin suloisen katkeraa katsella.

Kolmanneksi esille nousevat hahmot. Teoksen hahmokaarti on, kriitikkonne mielestä, tarkoituksellisen stereotypinen. Teoksen tarkoituksenahan on tutkia nuoruutta, johon teollistuneissa rikkaissa maissa – nipponissa varsinkin, jos mediaan on uskomista – leimaavat alakulttuurit, skenet ja genret ja ties mitkä muut erottavat ja yhdistävät tekijät ergo, nuorten omat laumat. Tietty pyrkimys selvitä nuoruuden ja kasvun kokemuksien epäsäännöllisestä myriadista on hakeutua tiettyihin piireihin saamaan vertaistukea laumasta. Teoksen henkilödraaman tarkoituksena on myös hieman tutkailla niitä siltoja, jotka pitävät yllä laumaa ja yhteisöä. Ja ennen kaikkea sitä, mikä pitää yllä stereotyyppisen kouluanimaation niin erilaisista hahmoista koostuvaa ydinryhmää. Miten "nörtit" tulevat toimeen "liisan"-kanssa; miten urheileva stereotyyppi näiden kahden erillisen stereotyypin kanssa ja miten niin edelleen. Siten uudelleen kootun lapsuuden toveruusryhmän tapaaminen, Meikon salaisuuden ääressä, on kuin luokkatapaaminen, johon kukaan ei halua osallistua, mutta johon on osallistuttava, jonkin sosiaalisen abstraktiuden takia. Hyvät ystävät ovat koolla, mutta liian monta siltaa on poltettu ja niiden ali on paljon vettä virrannut, jotta kanssakäyminen olisi lapsuuden viattomuuden kaltaista: mutkatonta. 

Teos onkin parhaimmillaan erityyppisten hahmojen kohdatessa toisensa, pallotellessa nostalgian ja kaipuun synnyttämiä ajatuksia. Nämä pienet kauniit hetket eivät ole kenties korkeakulttuurillisia, mutta inhimillisiä, miltei realistisia. Hahmot ovat stereotypioidensa vankeja, mutta siten onki helppoa luoda heistä ihmisiä tuomalla mukaan selkeästi odotettuja erilaisempia eleitä, mielipiteitä, tunteita ja käyttäytymismalleja. Entiseen ei ole paluuta, lapsuuden mutkattomuutta ei ole, on jäljellä vain kiusallinen myriadi tuntemuksia, joita kuulemme hahmojen sisäisinä dialogeina, heidän keskusteluissaan, jopa sanattomina käyttäytymiseen liittyvinä viestintänä. Kerrankin stereotypiat ovat hyötykäytössä! 

Hahmokavalkadi on toteutettu varsin hyvin tukemaan teoksen tarinaa ja sen ydintä. Ääninäytteljäkaarti on onnistunut resitaatiossaan varsin mainiosti. Varsinkin Poppo-hahmon ääninäyttelijä ylittää itsensä lopun tunteiden puhdistuksen aikana. Samanlaista itkuista resitaatiota syyllisyyden tuskasta, miehisyyden säilyttäen, on kriitikkonne harvoin nähnyt.

Kaiken kaikkiaan, teos on tilaihme. On kumma, miten paljon draamallisia syvällisiä elementtejä on saatu mahdutettua vaivaiseen yhteentoista jaksoon. Siksi olisi väärin narista siitä, ettei kaikkia elementtejä ehditä rakentaa ja tutkia loppuun asti. Aikaa on hyödynnetty yllättävän hyvin johtuen henkilöhahmoista ja selkeästä konseptista, jota seurata. Teoksen pääjuonirakenne on selkeä ja vahvasti toteutettu. Se kestää teoksen teemalliset tempoilut ja hitaan kerronnan, koska teos käsittelee niin paljon erilaisia aiheita, jotka ovat yksittäisen käsittelyn arvoisia.

Teoksen huumori on lempeää ja tilannekohtaista, eli juuri sopivaa pehmentämään muutoin varsin raskaan teoksen ilmapiiriä.  

Neljänneksi teoksen vanhetessa nousee nostalgian alta nostalgian ystävä melodraama. Teos on ottanut tehtäväkseen onkia katsojasta jokainen nostalgian, rakkauden kaipuun, surun, menetyksen tms. tunne ja pyörittää siitä tunnevastetta kohtauksiinsa. Ja tässä teos menee usein pateettisuuden ja banaaliuden puolelle. Kohtaukset ovat visuaalisesti täydellisesti lavastettuja ja sommiteltuja. Taustalla pyörii taustamusiikkiraita, jolla hempeän instrumentaalinen banaalisti – kitaralla tahi pianolla resitoitu - kappale tapailee kaipaavia säveliä. Ääninäyttelijät onnistuvat välittämään katsojalle hyvinkin onnistuneesti hahmojen tunteet, joita hahmoanimaatio saumattomasti tukee. Mutta kohtauksista puuttuu tietty realistinen herkkyys, eikä niitä voi tutkia syvemmälle, sillä kohtauksien banaalius nousee esille ja näyttää rumat korniuden sairauden runtelemat kasvonsa tämän kaiken kauniin ja tunteellisen jälkeen. Näppärä dialogi, loistava ohjaus tai mainio näyttely ei voi pelastaa kohtauksia tietyltä banaalilta korniudelta. Hahmot jäävät loppujen lopuksi varsin etäisiksi. Hahmoille annetuissa stereotyyppisissä piirteissä löytyy keskeneräisiä ja ärsyttäviä elementtejä, jotka saavat katsojan nikottelemaan. Samoin jotkin juonielementit ovat olemassa vain kerronnan pitkittämisen tähden. Viitteet modernin ajan populaarikulttuuriin ovat pintakiillettä ja olemassa vain teoksen kiinnittämiseksi enemmän sukupolvelle, johon se on suunnattu. Nämä ovat esimerkkejä teoksen genren ja konseptin perushelmasynneistä, jotka tässä teoksessa on jätetty käytännössä sikseen, koska teoksen täytyy pystyä kertomaan suuri tarina varsin lyhyessä ajassa.

Kuitenkaan teos ei ylitä kaikkien sovinnaisuuksien rajoja, syökse itseään syvälle ylimaallisen banaaliuden syvyyksiin tai melodraaman pilviin, vaan aina kun kriitikkonne usko teoksen kykyyn hallita aihealueitaan ja draamaansa loppui, yllätti teos uusilla kohtauksilla, joissa draama ja aihealueet pysyivät hyvinkin arkisina ja koskettavina. Varsinkin loppukohtaus on varsin voimakas huipentuma ja erittäin hyvä esimerkki katsojien tunteita puhdistavasta katharsiksesta. Sen jälkeen, jos katsoja pystyy tekemään kuten näytelmän hahmotkin ja päästämään irti tunteistaan, tuntee katsoja itsensä puhtaaksi. Empatia on hyväksi, itkeminen on luonnollista. 

 

Hyvää Huonoa
  • elämänmakuinen
  • hahmot (varauksin)
  • dialogi
  • stereotypiat turhan selviä
  • nostalgiain viljely nostalgian tähden närästää
  • samoin melodraama
Arvosana: *****

Haluat ehkä takaisin teoslistaukseen tutustuttuasi tähän sivuun.

tätä sivustoa ylläpitää Anime- ja mangayhteisö Kupoli ry
tietoa - sivukartta - rekisteriseloste