sisällön alkuun
25.11.2017 09.28 SANASTO | KESKUSTELU | PIIRTOLAUDAT | SUOMIMANGA | RSS
 
Kupoli
"Ei tuo ole planeetta... se on Kupoli!"

Uutis- ja etusivu

Sisältö

Keskustelu

Piirtolaudat

Impromanga 3

Yhdistys

Kupolin palvelinkodon tarjoavat Säätöyhteisö B2 ry sekä Tietovelhot Oy.

Tietoja animesta

päivitetty 13.8.2010

Alkuperäinen nimi:
アオ ノ ロク ゴ

Translitterointi:
ao no roku gō

Pituus:
Anime: 4 jaksoa

Tekijä(t):
Ohjaajat: Mahiro Maeda
Masahiro Ozawa
Toru Fukushi
Studio: Gonzo

Keskusteluja Kupolissa:

ei ole

Kupolin virallinen arvosana:

*

virallinen arvosana lasketaan ottamalla keskiarvo kaikista tällä sivulla olevista arvosanoista; sekä Kuun teos -arvosanasta että arvosteluiden arvosanoista

Blue submarine no. 6

Palaa tästä takaisin teoslistaukseen.

Sisällysluettelo

Täysimittainen arvostelu; arvostelijana Herkko

arvostelu on päivitetty viimeksi 13.8.2010

Vesi, elementti, joka erottaa ja yhdistää. Armoton tulevaisuus: napajäätiköiden sulamisen tähden merenpinta on noussut ja niin meret ovat nielleet lähes kaiken kuivan maan. Ihmiskunta on pakotettu elämään keinotekoisilla atolleilla, juomaan omaa virtsaansa ja luottamaan Oscar- palkitun luonnenäyttelijän Kevin Costnerin esittämään täysin luomuun kalaihmiseen. Sillä hän jos kuka pystyy päättelemään, virtsakupillisen voimalla, tulkitsemaan pikkutytön selkään tatuoitua karttaa ja johdattaa osa ihmiskunnasta maameren rannalle.

 

Samaan aikaan toisaalla, albaanialainen hullu tiedemies johtaa itse kehittämiensä – ei luomu -kalaihmisten, armottomia legioonia. Niiden loputtomien rivistöjen riivatessa sitä sivistynyttä osaa ihmiskunnasta, joka ei vielä tunnusta Exxon Valdezin tunnetuinta kapteenia messiaakseen. Nämä raivoisat hirviöt ovat tuhonneet miltei ihmiskunnan sukupuuttoon asti, mutta ihmiskunta ei luovuta. Niin kauan kuin lajillamme riittää polttoainetta vesijetteihin, ovat lajimme valiot päättäneet taistella armottoman albanialaisen tekemiä puolialbanialaisia kalaihmisiä ja Kevin Costnerin postapokalyptisia elokuvia vastaan. Yllättäen parhaaksi toivoksi hullun albanialaisen ja hänen kalaihmistensä kukistamiseksi muodostuu sinisen sukellusveneen numero kuusi miehistö.

Kun nähkääs keltainen sukellusvene numero 69 päätyi erään brittiorkesterin kaappaamaksi ja katosi kannabiksen tuoksuisten sumujen sekaan. Kyseinen miehistö päätyyy lopulta merkittäväksi osalliseksi eeppiseen taisteluun kuuskytluvun poppia vihaavia Sinisiä Ilkimyksiä vastaan psykedeliaversumin kentille. Jäi siis ihmiskunnan, kuin myös maailman sellaisena kuin me sen tunnemme, puolustamisen vastuu sukellusvene kutosen nuorelle miehistölle. Ja enää ei syvissä sinisissä vesissä soi ”Miehet joukolla jäätä särkemään”!

 

Maailmanlaajuisen mualimanmeren tummissa syvyyksissä kaikuvan teollisen kakofonian tuottavat räjähtävät syvyyspommit, ujeltavat torpedot, kuolevien kalahirviöiden valitus ja pörräävien vesijettien ärsyttävä jyrinä. Kukistaakseen tämän valebrandon, ja lopettaakseen vihdoin ja viimein tämän terrorin maailmanmerillä, ihmiskunta onkin valmis viimeiseen lopulliseen hyökkäykseen, Antarktisen omaksi variaatiokseen tohtori Moreaun saaresta muokannutta hullua albanialaista vastaan. Mutta, kuten arvata saattaa, tilanne ei ratkea näin suoraviivaisesti. Sinisen sukellusveneen väki joutuu kamppailemaan omiaan ja kissakalaihmisiä vastaan kukistaakseen pahuuden ystävyyden, yhteistyön ja avunannon kautta syntyvän harmonian kautta.

Kevin Costnerin kukistamisen hoitaa Kevin Costner itse tekemällä floppeja toinen toisensa perään.

 

Tietenkin teos ei ole lainkaan, tuo Beatles -elokuvien hengessä irrottelevan kuvauksen kaltainen hilpeä hurvittelu, svengaava hirvi, vaan tämä teos on olevinaan synkkä apokalyptinen kuvaus ihmislajin kamppailusta.

Siten onkin selvää, etteivät maailmaa puolusta iloiset hipit, yksinäisen pippurisen kersantin suojatit John, Paul, George ja Ringo. Vaan nipponi animaatioteollisuuden vakiintuneita stereotyyppejä edustavat selluloidioliot kuin Kino, Mayami, Mouse ja Toko. Toisin kuin näennäisbeatlesit elokuvassa, jota niin kovin tässä arviossani sivuan, Blue Submarine kutosen hahmot eivät ole erottuvia, ikimuistettavia persoonallisuuksia. Hahmot eivät ole yllättäviä, kirjaimellisesti hahmotyypeiltään stereotyyppiset ja yksioikoiset hahmot ovat suoraan studion käsikirjoittajien perusarkkityyppien listasta kasaan kaavitut. Aivan samanlaiset hahmot seikkailevat lähes jokaisessa studio Gonzon militaristisesti vivahtavissa tuotoksissa. Niiden variaatiot komentavat tähtilaivoja, ovat lapsineroja, jotka manipuloivat hiilidioksidipörssiä tai surraavat potkurikoneilla futurististen ilmojen taistelulaivojen ympärillä maailmassa, joka on rakennettu pulloon. Näin onkin selvä, etteivät tekijät ole uskoneetkaan hahmojen jäävän katsojien mieliin. Ja niin, minun mieleeni ei ole jäänyt selvää kuvaa teoksen sankariparista, sotken näet heidät auttamattomasti muiden studio Gonzon tuottamien teoksien samankaltaisiin hahmoihin. Yhden tekevää kaiken kaikkiaan, yhdentekeviä loppujen lopuksi, kirjaimellisesti.
 

Mutta eläimellisten humanoidien joukosta, tai miten niitä olentoja kutsuisikaan, löytyy mitä kummallisempia ja mielikuvituksellisempia hahmoja ja olentoja. Ne ovat kuin muinaisesta ”DinoRides – Dinoratsastajat” jenkkianimaatiosta karanneita. Humanoideja, joilla on hain, rauskun, kissan, jäniksen tai ranskalaiseen tapaan valmistetun merianturan kasvot. Ehkäpä nämä hahmot menettelivät ”Dinoraidereissa, mutta tässä teoksessa ne ovat vain kertakaikkisen kummallisia. Eivät koomisia, eivät hyvällä tavalla mielenkiintoisen kummallisia, vain kertakaikkisen kummallisia. Iljettävyyttä lisää myös hahmoille annettu nariseva, metallinkalseilla tehosteilla sävytetty ääni, jolla ne replikoivat turhanpäiväisyyksiä.

 

Teoksen juoni, joka ei ole tuore, joka ei ole pilattu omaperäisyydellä, ja joka on yhtä looginen kuin Kevin Costnerin postapokalyptisissä rämistelyissä, on vain tekosyy kiidättää teos kohtauksesta toiseen. Kohtauksissa, joiden sisältö on mitä arkkityyppisintä animoidun viihdeteollisuuden tuotantoa. On kuin juoni olisi kyhätty kokoon kahvipöydän ääressä, nopeasti, ideoita ilmaan heitellen ja niitä pienimmällä mahdollisella tekijällä yhdistäen. Näin onkin selitettävissä ne harvat kohtaukset, jotka ovat aidosti mielenkiintoisia, dramaattisia ja katsojaan vetoavia. Muutoin teos on täynnä alleviivatusti shokeeraavia, epäloogisia, tahattomasti koomisia ja muutoin etovia kohtauksia. Tai kohtaukset ovat sisällöltään tai ilmapiiriltään vain kummallisia. Teossarjan parhaimmistosta löytyvät ne kohtaukset, jotka kuvaavat kantakirjapahiksen komentavan infernaalisen sota-laivan irrationaalisuutta. Lyhyet kohtaukset, täytekohtaukset, täynnä eläimellistä hulluutta. Ne ovat henkisiä teemallisia kopioita Disneyn Fantasian ”Yö autiolla vuorella”, episodista, paholaisten tanssia ja elämellistä energiaa, mutta korostettuna, ylivedettynä, japanilaisen perverssiyden ryydittämänä, ja ilman Musorskia.

Teos kiirehtii eteenpäin, selittämättä itseään sen kummoisemmin, tehden juonesta kovin rikkonaisen. Juoni harppoo eteenpäin, juoni jähmettyy pömpöösiin melodraamaan ja sitten, vähimmän mahdollisen tekijän laukaisemana, samalla rynnistää jo uuteen seikkailuun.

 

Maailmantuskaiset, epätoivoiset, yksioikoiset sieluparat maailmassa, jossa kolmiulotteiset objektit yhdistyvät japanilaisittain piirrettyyn perinteiseen animaatioon. Huomattavasti uraauurtavammin kuin Kersantti Pippurin Yksinäisen Sydämen klubin elokuvan psykedeeliset piirretyt aikanaan. Näet tämä teos oli aikoinaan studion teknologian ja mahdollisuuksien näyteikkuna, jossa esitellä uutta ja uraauurtavaa erikoistehoste- ja animointiteknologiaa. Ja presto, sellainen teoshan tämä on. Vanhat rakkaat visuaalisen ilmeen virheet, kolmiulotteisen ja normaalin kaksiulotteisen animaatiotavan yhdistämisestä ovat syntyneet tässä teoksessa. Erikoistehosteet ovat rumia ankanpoikasia nykypäivän katsojalle. Muutoin teoksen piirtojälki on tuttua mutta paikka paikoin hieman rujoa verrattuna studion muihin teoksiin.

 

Letkeän jazz-musiikin teemoilla leikkivä taustamusiikkimatto sopii tyylitellyn maailman kanssa hyvin yhteen. Erittäin mainiot ovat teoksen outrot. Niissä soiva syvällinen jazzmusiikki on kaikin puolin piristävä verrattuna iänikuiseen nipponpoppiin. Taustalla pyörivä ”musiikkivideo” ja musiikki itse ovat mitä mainioimpia teemallisia yhdistelmiä, jotka nousevat esille jazzlaulun laulajattaren savuiseen jazzlaulajattaren äänen ja tämän laulaman tekstin sisällöstä. Kertakaikkisen luovia ratkaisuja, parhaimmat näkemäni lopputekstit.

 

Tyylillinen, teemallinen, juonellinen, rikkonainen sekametelisoppa. Minun on tähän teokseen hyvin vaikea suhtautua vakavasti. Joten arvostelukin on rakennettu ”piitlesin” ja Costnerin postapokalyptisten kummallisten elokuvatuotosten ympärille rakennettujen vitsien varaan. Niin rohkea en ole, että muistelisin ikikammottavaa Tohtori Moreaun saari -teoksen filmatisointia, se ei ole hauska, ei sekavasti käyttäytyvä Marlon Brando ole koskaan hauska. Sivuavathan ne, jotenkin aihetta, jota tämä ajatuspökäle teokseksi esittää. Miksi, no siksi koska... Kas, koska mun isäin oli merimies, nuori kauniskin...

 

Hyvää Huonoa
  • + hyvä outro
  • + hyvä musiikki
  • - kaikki muu
Arvosana: *

Haluat ehkä takaisin teoslistaukseen tutustuttuasi tähän sivuun.

tätä sivustoa ylläpitää Anime- ja mangayhteisö Kupoli ry
tietoa - sivukartta - rekisteriseloste