City Hunter -elokuva

On olemassa salaperäinen hahmo alamaailman alamaailmassa, Professori. Mies, jolla on varaa valita tehtävikseen vain ne väkivaltaiset kamppailut, jotka sopivat hänen sofistikoituneisiin mielikuviinsa estetiikasta. On myös olemassa eräs näennäisen salaperäinen hahmo. Mies, jolla on varaa valita tehtävikseen vain ne, joiden toimeksiantajat tyydyttävät hänen kieroutunutta ja perverssiä seksuaaliviettiään. Ja näiden kahden, mielihaluiltaan ja sofistikoituneisuusasteeltaan aivan eri maailmoissa liikkuvien pyssysankarien urat leikkaavat toisensa, kiitos erään veljeään etsivän seksikkään musikaalitähtösen. Odotettavissa on suurta perversiota, heiluvia lekoja, asetaituruutta uskottavuuden rajan takaa, viihdettä koko rahalla. Ja kas, City Hunter -saagan ystävä on kotonaan teoksen parissa.

Kuten sarjat, ei citymetsästäjän elokuvaakaan voi kuvata juonellisesti monimutkaiseksi. Mutta elokuva on hyvä esimerkki, miten hyväksi havaittu kaava voidaan uudistaa jälleen viihdyttäväksi kokonaisuudeksi. Kaikessa yksinkertaisuudessaan elokuvassa onnistutaan yhdistämään hyvin ne tekijät, jotka ovat tehneet City Hunter -sarjasta suositun. Kuten esimerkiksi varsin siisti väkivalta ja toiminta, sketsit kuten Kaorin sekä hänen käsissään heilahtavien vaihtelevan painoisten nuijien, ja Roy:n ”herkät hetket”. Kevyttä draamaa ja ennen kaikkea letkeä ja huoleton tunnelma, johon monipuolinen taustamatto tuo oman korvaamattoman panostuksensa sisältönsä. Juuri kun katsoja tuntee tukehtuvansa melodraamaan, teos leikkaa varsin ennalta arvaamattoman sketsin kautta takaisin absurdiksi itsekseen.

Kuten juoni, jonka tarkoituksena on yhdistää toisiinsa mitä mielenkiintoisimpia kohtauksia, on musiikkimattokin kovin mainio. Se yhdistää jo yhdeksänkymmentäluvun loppupuoliskolla vanhentunutta populaarimusiikkia erittäin monipuoliseen musiikkimattoon, joka lainaa häpeilemättä hyviä musiikillisia elementtejä, kuten lopun eeppisen taiston taustalla soiva

Ennio Morricone -vaikutteinen kappale. 

Taide on hyvätasoista aikakautensa animaatiota yllättävän monipuolisine taustoineen. Hahmodesing noudattelee ysärihunterin linjoja, mutta suurempi budjetti on mahdollistanut hahmojen hiomisen hieman inhimillisemmiksi. Mutta suuria muutoksia visuaalisuuteen, kuin hahmodesinginikään, ei ole tehty. Ja hyvä niin on.

Teos ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla täysin itsenäisenä teoksena. Päähahmoista kerrotaan varsin vähän. Käytännössä hahmonrakennusaika käytetään täysin City Hunter- saagan keskeisen hahmosarjan ulkopuolisiin, vain elokuvaa varten kehitettyjen hahmojen katsojalle kuvaamiseen. Katsojalle jää siten käsiin irrallisista hahmoista koostuva, kiihkeästi etenevä, juoneltaan epäuskottava ja ontto, silti viihdyttävä äksönpläjäys. Rehellinen, kainostelematon, testosteronintuoksuinen nipponpläjäys, ja hyvä sellainen.

Mitä siitä, jos elokuvan kliimaksin idea pommilla viritetystä junasta on lainattu eräästä vanhasta japanilaisesta elokuvasta. Mitä siitä, että hahmot ovat yhden tekijän kokonaisuuksia. Mitä siitä, että teos on häpeilemättömän sovinistinen, jättäen teoksen lukuisat juonelle tärkeät naishahmot pääasiallisesti pelastettavan tai sivusta katsojan rooliin, keskittyen sarjan tavoin sankarimme Roy Saeban sankarillisuuteen.

Mitä siitä, jos suosioonne sulkeutunut kriitikkonne poikkeuksellisesti onnistuu tekemään tästä arvioinnista noin puolentoista sivun mittaisen, jossa osoittaa rehellisesti katsoneensa tätä teosta positiivisesti latautuneen vireen varassa. Vaaleanpunaisten aurinkolasien läpi, unohtaen elitisminsä ja yksinkertaisesti viihtyen teoksen ääressä. Sortumatta liialliseen ylianalyysiin, joka paljastaa teoksen olevan käytännössä muutamien erittäin hyvin toteutettujen kohtauksien varaan rakentuva hattara. Mutta kuten hattara, teos on makea ja antaa viihdykettä moninkertaisesti. Teos on laadullisesti monia videolevitykseen syydettyjä ajanhukkaajia parempi siten City Hunter -saagan kruununjalokivi, yksinäinen opaali korukivien ja lasinpalojen keskellä.

Henkilöhahmojen yksiulotteisuudesta, vahvojen naishahmojen alistamisesta statisteiksi ja juonen kliseisyydestä voisin saarnata loputtomasti. Mutta, jos katsoja on jaksanut kahlata läpi City Hunter

-sarjakokonaisuutta, hän ihastuu allekirjoittaneen tavoin tähän elokuvatekeleeseen.

Kriitikkourani kultainen sääntö kuuluu: jos pidät teoksesta, etkä kykene perustelemaan sitä objektiivisesti tukeutuen teoksen taiteelliseen sisältöön, tee siitä teoksesta mahdollisimman huono arvio. Rikon nyt tätä sääntöä törkeästi ja annan teokselle täysin subjektiivisesti neljä tähteä. Vain neljä, koska täydet viisi tähteä olisi jo liiallista.