sisällön alkuun
25.11.2017 09.27 SANASTO | KESKUSTELU | PIIRTOLAUDAT | SUOMIMANGA | RSS
 
Kupoli
"Suomalaisten fanien palvelemista jo vuodesta 2002"

Uutis- ja etusivu

Sisältö

Keskustelu

Piirtolaudat

Impromanga 3

Yhdistys

Kupolin palvelinkodon tarjoavat Säätöyhteisö B2 ry sekä Tietovelhot Oy.

Tietoja animesta

päivitetty 2.4.2010
Death Note -logo

Alkuperäinen nimi:
デスノート

Translitterointi:
desunooto

Pituus:
37 jaksoa.

Muita medioita:
Manga: Tsugumi Ohba(tarina) ja Takeshi Obata(taide):12 tankoubonia(alkuperäinen teos)

Keskusteluja Kupolissa:

Death Note

Palaa tästä takaisin teoslistaukseen.

Sisällysluettelo

Esittely

Esittelyn on kirjoittanut Herkko

Mikä onkaan ikuista? Tietenkin ikuisuuden itsensä lisäksi ikuista on tylsyys. Ja tylsyys, tympääntyneisyys, urautuneisuus vaivaa jokaista älykästä olentoa joskus, joskus jopa ikuisuuksilta tuntuvan ajan. Tietenkin ikuisuus on määriteltävissä oleva tekijä, jonka määrre riippuu täysin sitä kokevan olennon katsantokannasta ajan jatkuvuuteen. Jossakin universumimme omenankuorenohuiden rajapintojen sisällä on ulottuvuus, jossa asuu tympääntynyt olento, jolle meidän kuolevaisten ikuisuus on mitätön. Mutta tämän otuksen tylsyyden ja tympääntyneisyyden tunne on jopa meidän käsitettävissämme. Kuolemanjumalan pelastaa nääntymiseltä ikuiseen tympääntyneisyyteen omalla inhimillisellä tavallaan tympääntynyt nuorimies, joka löytää sattumalta maagisen ja murhanhimoisen esineen. Esine kykenee tuottamaan määritellyn tai standardoidun kuoleman jokaiselle, jonka nimi kirjoitetaan sääntöjen mukaan sen sivuille. Kuoleman muistikirja tappaa talossa ja puutarhassa, luo moraalisia dilemmoja ja ajaa käyttäjänsä hämärän rajamaille tämän eläessä ja varsinkin silloin, kun käyttäjästä aika jättää.

Sarja muodostuu eräänlaiseksi kissa ja hiiri -leikiksi kuolevaisten kuolonmuistion haltijoiden ja salaperäisen Interpolin salapoliisin kesken. Manipulaatiot, johdatukset ja johdattajien taka-ajatukset luovat monimutkaisia käänteitä juonikuvioihin. Turhasta tasapäistämisestä henkilöhahmojen suhteen sarjaa ei voi syyttää, vaan jokainen hahmo on omien kokonaisuuksiensa tulos - varsinkin kuolonmuistion omaavien henkilöiden persooniin on sisäänrakennettu omat synkät motiivinsa, ja luonnollisesti kaukotappajien modus operandi on kulloinkin omintakeinen. Ehkäpä tämän takia kaikki päähenkilöt on luotu turhan epäuskottaviksi. Toisaalta tämä on tämäntyyppisten teosten helmasynti. Onhan mielenkiintoisempaa ja viihdyttävämpää seurata yli-inhimillisten tai muuten ominaisuuksiltaan ylilyötyjen tahojen lähes täydellistä kissa ja hiiri –leikkiä, jossa on oma glamourinsa, kuten Sherlock Holmesin ja Moriartyn yhteenotot todistavat.

Mutta kun sarjan katsoja on tyydytetty superälyjen yhteenottoon onnistuu se yllättämään ja muuttamaan muotoaan säilyttäen kuitenkin perusrakenteensa. Jo muutamiin ensimmäisiin jaksoihin on pakattu aineksia ainakin yhden täyden tuotantokauden mittaiseen salapoliisieepokseen. Mielenkiintoista on teoksen kyky muuntautua edetessään ylläpitääkseen jännitettä ja rakentuakseen klassisesti luvuiksi, juonikaariksi. Kun katsoja on jo turrutettu tiettyyn skenaarioon, sarja usein kääntää tuon päälaelleen. Siksi sarjan juoni eteneekin nopeasti marssittaen esiin kliseekokoelmiksi tunnistettavia jaksoja, joilla oikeutetaan muutokset juonikaarien vaihtuessa. Tästä huolimatta juoni säilyttää kuitenkin sisäistä koheesiotaan olemalla aidosti jatkuvajuoninen. Jatkuvajuonisuudessa on kuitenkin vaaransa ja tarkkaavainen katsoja pannee merkille niissä olevat juonitekniset loikkaukset, ennakoitavuudet ja epäuskottavuudet, jotka pyhitetään myöhemmin mehukkailla juonenkäänteillä, joissa ei aina pysytä uskottavuuden puolella. Ja ensimmäisten neljänneksien nopeatempoisten juonikaarien jälkeen alkava keskivaihe on looginen jatkumo edellisille, mutta vaikuttaa enemmän tekijöiden laskelmoidulta teoksensa pitkitykseltä.

Vaihtelevantasoisten juonikaarien lisäksi jaksojen sisällöllisessä laadussa on havaittavissa miltei ääritapauksia keskinkertaisuuden syövereistä luokattomiin juonikokonaisuuksiin, joissa päähenkilökaartin mitättömimpiin hahmoihin tuhlataan animointisekunteja.

Ääninäyttely on kelvollista, keskinkertaista rutiinityötä, jossa varsinkin haetun ylilyödyt ”hullunnaurut” tiettyjen henkilöhahmojen kohdalla saavuttavat jo jonkinlaisen kliseiden käytön aallonpohjan. Ne myös tuovat mieleen - syystä tai toisesta – Monster-sarjan arkkipaha Johanin. Päähenkilökaarti koostuu klassisen harmonisesti toisistaan poikkeavista yksilöistä, joihin ei juurikaan tutustuta liian syvällisesti – onneksi, koska jotkin hahmoista ovat äärimmäisen ärsyttäviä siloteltuja kokoelmia kliseitä. Avainhenkilöt ovat yksinkertaisesti luotu, kuten jo aikaisemmin totesin, yli-inhimillisiksi, jolloin hahmosyvyys luodaan vain viljelemällä hahmoissa inhimillisiä piirteitä.

Taide on yksinkertaista, liikoja yksityiskohtia tai muita animointityötä lisäävien asioden tai panoraamojen viljelyä karsastavaa modernia animointia, joka sortuu liialliseen pehmeyteen.

Klassisen toimintasarjaperiaatteen mukaisesti tehdyt eeppiset, vertauskuvallisen yliviivatut kohtaukset nopeine kamera-ajoineen, kuvainnollisine konfortaatioineen mahtipontisella kuoromusiikilla ryyditettyinä ovat huvittavia. Eivät oletettavasti kovinkaan tarkoituksella.

Yllättävä, kohderyhmälleen tehokkaasti suunnattu teos ei jätä ainuttakaan klisettä käsittelemättä ja silti onnistuu kokonaisuudellaan luomaan varsin maukkaan teoksen.

Haluat ehkä takaisin teoslistaukseen tutustuttuasi tähän sivuun.

tätä sivustoa ylläpitää Anime- ja mangayhteisö Kupoli ry
tietoa - sivukartta - rekisteriseloste