El Cazador de la Bruja

Jossakin kummallisen näennäisen Meksikon laajoilla aavikoilla sijaitsevassa kylässä asustelee pieni naiivi tyttönen nimeltään Ellis. Jossakin päin Virginian Langley:tä Yhdysvalloissa erään kolmikirjaimisen salaisen palvelun päämajassa on salaperäinen toimisto. Sen käyttäjä on tuttu näky seurapiirien säihkeessä tai salaisten hallituksen elinten hämärissä kokouksissa. Tämä mahtava mies on jostakin syystä kovin kiinnostunut Ellis-tyttösestä. Jostakin saapuu nätti tyttö, Nadie, pyssyineen pieneen kylään, jossa pieni naiivi Ellis asuu, temmaten tämän mukaan seikkailuun halki näennäisen väli-Amerikan geneeristen aavikoiden. Sitten vielä heitä kaikkia seuraa uhkean kirjanpitäjättären kautta jokin mainittua kolmikirjaimista organisaatiota salaisempi organisaatio. Tästä alkaakin monitahoinen kamppailu ja naisten keskinäinen matka kohti etelää. Matkan varrella kohdataan salattuja tieteitä ja paljastetaan suuria sekä ikivanhoja salaisuuksia. Ja jossakin matkalla on salaperäinen Viňay Marka, kohde ja halu sekä salaisuuksien takainen totuus. Matkalla ei kuitenkaan löydetä kristallikalloja, tavata uhkeita hautojen ryöstäviä tahi muita ydinaseen kestäviä aktiivisesti seikkailevia arkeologeja!

Teos on Bee Train studion henkisen trilogian huipennus. Tätä teosta edelsivät kronologisesti Noir, Madlax – jonka arvostelun löydätte arkistostamme – joiden vaaleanpunaisella pölysokerilla ja kofeiinilla piristetty versio ”bruja” ylpeästi on. Jo ensimmäisestä jaksosta lähtien teoksen perintötekijät näkyvät. Nuo teemojen kloonimestarit studioiden hämyssä ovat ottaneet äideistä kromosomit ja yhdistäneet ne onnistuneesti. Tähän sekoitukseen he ovat tuoneet lisää geenejä teoksista, jotka kuuluvat tyypillisistä nuorille herroille suunnattujen toimintateoksien perimästä. Tämä näkyy varsinkin henkilöhahmojen muutoksena ja siinä, että teos uskaltaa ja pystyy laskemaan leikkiä omalla kustannuksellaan.

Madlax osoitti miten kissamaisen salaperäisen tappajattaren hahmosta voidaan tehdä mauton, hajuton ja mitäänsanomaton. Kuin pantteri, jolta on kirurgisesti poistettu kynnet. Noir osoitti miten varsin pienellä vaivalla onnistuttiin tuottamaan pantteri, kynsineen ja viiksikarvoineen, mysteeri, jonka avaamisesta katsojakin nautti. 

”Brujan” pyssyjä heilutteleva sankaritar, Nadie, on kuin neko, joka sanoo ”nyaa” söpösti ja raapaisee äkäisesti. Hahmo on edellisiä hahmoja helpommin lähestyttävä, eikä vakava enigma sopisikaan ilmapiiriltään hilpeämpään sovitukseen jollainen ”brujan” on. 

Klassinen savant-autistinen osapuoli dynaamisesta ydinduosta on kokenut muutoksen parempaan päin. Hahmo on nyt helpommin lähestyttävä, eikä saa pökkelömäisellä käytöksellään arvon kriitikkoanne ahdistumaan aina esiintyessään. Hahmossa on sopivan tyttömäistä viattomuutta, jopa herkkyyttä, mutta hahmo on kykenevä selviämään itse ongelmista ja kenties kyvykkäämpi kuin Nadie. Ero on suunnaton verrattuna Madlax:n perässä raahattavaan pökkelöön, mutta pieniä verrattuna Noir-sarjan langenneeseen enkeliin. 

Yllättäen lähempänä totuutta, eli Noir-henkistä palkkatappajaa, on sivupäähahmo, jota paremman puutteessa kutsun ”uhkeaksi kirjanpitäjäksi”. Itse asiassa Noir-henkinen palkkatappajatar elementit on jaettu ”uhkean kirjanpitäjän” ja tämän alaisten kesken. Mutta tietty tunteeton ja pökkelömäinen käytös kiteytyy ”uhkean kirjanpitäjän” hahmossa teoksen lähestyessä viimeistä neljännestä. Tätä ennen hahmo kuitenkin kokee varsin mainion ja Noir-tyyppisestä palkkatappajattaresta leikkiä laskevan metamorfoosin. Kömpelöstä ja uhkeasta toimisto-leidistä kylmäksi tappajaksi. 

”Brujan” sankarittaret ovat visuaalista ilmettään ja ääninäyttelijäänsä myöten varioituja versiota vaikkapa FMP:n naishahmoista. Heissä ei siis ole edeltäjiensä kaltaista kiehtovuutta, enigmaa, vaan nämä käyttäytyvät ja ääntelevät kuin geneeriset koulutyttöhahmot geneerisessä toiminta-animaatiossa, käyttäytyen hyvien fanipalvelutapojen mukaisesti ja tavalla. Meidän iloksemme, tietenkin.

Hahmojen keskinäinen dynamiikka muistuttaa Noir-teossarjaa, mutta on selvästi pidemmälle viety. Tästä ovatkin hyvinä esimerkkinä teossarjan edellisten osioiden häveliään vihjailevasti käsitellyt tyttörakkauteen viittaavat elementit hahmojen välillä. Häveliäisyys ja intiimi vihjailu on poistettu ”brujassa” huumorin, uuden hahmodynamiikan, nimissä. Huvittavimpana esimerkkinä toimikoon teoksen alun kantakirja Nemesikset: söötti transvestiittipalkkiometsästäjäpariskunta – liekö tulleet aina makeasta transvestiitti transilvaniasta asti.  

Teoksen vahvuutena on sen hyvin pohdittu ja toteutettu henkilökaarti. Jokainen hahmo on tunnistettavissa, jokainen hahmo on helposti tulkittavissa ja hahmojen esiintuominen on mietitty ja toteutettu hyvin. Hahmoissa on siten omaa särmäänsä. Näin teos on harvinaisen hyvin onnistunut klassisten kliseisten, mutta oikeissa käsissä niin hyvin stereotyyppien toteutuksessa. Näin hyvin toteutettu sivuhahmot saavat teoksen varsin typerät jaksokohtaisetkin juonirakenteet vaikuttamaan ja tuntumaan hyville. Hahmot helpottavat katsojan sopeutumista juonenkäänteisiin ja elementteihin, jotka muutoin saisivat katsojan harkitsemaan uskoaan sarjan maailmaan kahdesti. Ja tämä jos mikä on hyvä merkki hahmojen onnistumisesta. 

Mutta kuitenkin teoksen suuri juoni ja jaksokohtaiset juonikaaret, jotka tähän liittyvät, ovat kliseisiä ja toteutukseltaan loppujen lopuksi onttoja. Teos rakentuu hahmojen varaan ja se ammentaa aivan näkyvästi ja rehellisesti hyväksi havaittujen elementtien pussista. Katsoja jääkin odottamaan innolla millaisella tavalla sankariparimme ratkaisee tämänkin konfliktin edukseen. Juonen pääsisältö on käytännössä mystistä, maagista ja esoteerista höpöä, mutta hyväntuulista mystistä, maagista ja esoteerista höpöä. Tästä huolimatta juoni on hyvin polveileva ja yllättävä sekä mahduttaa sisäänsä lähes kaiken mitä tarvitaan suuren draaman tuottamiseen. Teos onnistuu kuorruttamaan rakenteensa omaperäisyyden kuohkeaan kuorrutteeseen, vaikka tämä onkin kovin ohut paikka pakoin. On se nätti ja viihdyttävä kuin höttöinen karkki, jonka mieluusti nielaisee tätä hetken imeskeltyään. Valitettavasti uhkean kirjanpitäjättären äänellä toimiva kaikkitietävä kertojaääni on silloin tällöin turhan alleviivaava tehdäkseen selväksi teoksen varsin selviä juonielementtejä. Tällöin katsoja kokee turhautumista, koska häntä pidetään tyhmänä.

Tietenkin teos on juonellisesti ontto, kliseinen, ennalta arvattava ja huvittavan typerä, mutta onnistuneesti. Kliseet ovat kasassa omalaatuisen ilmapiirin, hyvän meiningin, toiminnan ja onnistuneiden hahmojen ja ääninäyttelyn muodostamalla epämääräisellä omaperäisyyden liimalla. 

Noir ja Madlax pyrkivät olemaan taidetta, ”bruja” pyrkii olemaan enimmäkseen vain viihdyttävä.

Teoksen huumori on varsin fiksua ja oivaltavaa tilannehuumoria, joka onnistuu nostamaan hymyn kriittisenkin katsojan naamalle, ja on siten sopivaa teoksen yleiseen hilpeään henkeen. 

Teoksen visuaalinen ilme on kirkkaampi ja sävykkäämpi verrattuna äitiensä murrettuihin ja synkkiin maisemiin. Teoksen maailma on värikkäämpi ja vivahteikkaampi, mutta noudattaa Madlax:ssa esiteltyä trendiä ja tyyliä. Noir:n vanhakantaisesta visuaalisesta maailmasta on edetty syvälle modernin perusanimaation odotettuihin ponteviin visuaalisiin elementteihin. Tästä huolimatta  hahmot ovat studiolle totutun oloisia. Teos ei tarjoa silmäkarkkia, ja ajoneuvojen ja aparaattien animointi on joskus hieman kömpelöä, mutta taustat ja ympäristöt ovat varsin eläväisiä ja realistisia.

Musiikkimaailma on monipuolinen, vivahteikas ja lainaa elementtejä rakastavasti edellisten teoksien laadultaan kelvollisen monipuolisesta musiikkimaailmasta. Musiikkimatto vaihtelee monipuolisesti lattarifiiliksellä kansantanhujen menevistä rytmeistä aina mitäänsanomattomaan poppiin ja purkitettuun teosta varten sävellettyyn hissiklassiseen. Teos ei säästele taustamusiikin käytössä: jokin viisu on miltei jokaisen kohtauksen taustalla. Siksi onkin tärkeää, että musiikki on laadullisesti miltei nautittavaa, lähestulkoon miellyttävää. Merkityksettömiä latinaksi – tai muulla mahtipontisia sanoja omaavalla mystiseltä kuulostavalla kielellä - nätisti ja heleästi hoilaava naiskuoro on taatusti teoksessa mukana. Intro ja outro ovat nipponpoppia, jotka omaavat teemallisia ja musiikkiteknisiä yhtymäkohtia edellisten teoksien introista ja outroista, ja ovatkin kelvollisia siten, omalla alallaan.

Ääninäyttelystä vastaavat kykenevät kyvyt ja heidän ammattitaidollaan vetämät roolit ovat erinomaisia. Katsoja on hyvin äkkiä kotonaan teoksessa kuullessaan tutun tyyppisten hahmojen suusta tutut ääninäyttelijät, joten ääninäyttelystä ei ole pahaa sanottavaa. Ei teoksessa ole juuri mitään erinomaista performanssiakaan, se on tasaista ja ammattitaitoista laatua.

Teos on eräänlainen taantuma laadussa ja vahvojen naisten kuvauksessa, Madlax:ssa aloitetun visuaalisen teemallisen muuntuman jatkumo, jonka aikana teossarja muuntuikin äkkiä söpöjen vahvojen tyttöjen kuvaukseksi kenties heijastaen viihteen tämänhetkisen ajan vaatimuksien ja tyylien muutoksia. Teos voi olla parodia studion edellisten lähes kuolemanvakavien ”tyttösi ja pysyi” sarjojen kustannuksella. Jos näin on, teos on onnistunut! Yhtä kaikki, teos on kaikessa yksinkertaisuudessaan ihastuttava ja sen ilmapiiri henkii huumoria, toimintaa ja laadukasta viihdykettä. Teoksessa on kuitenkin tässä arvostelussa analysoimattomia jaksokohtaisia syvällisyyksiä, jotka ovat kuitenkin varsin pinnallisia, mutta teoksen hengessä toteutettuina tekevät katsojaan varman vaikutuksen. Siten teos on kuin hiottu timantti, monisärmäinen, monta heijastavaa pintaa ja yllättävää kolmiulotteista syvyyttä tarjoten paljon iloa löytäjälleen kuin Afrikan tähti tai pikemminkin Inkan Aarre.