FLAG

FLAG on kertomus yhdestä suuresta lipunryöstöoperaatiosta ja tämän lipun takaisin hankkimisen vaikeudesta sijoitettuna poliittisesti kuumaan perunaan, jonnekin fiktiiviseen Aasian maahan. Maahan, jota on riivannut jo pitkään raivokas sisällissota. Kertojina toimii kaksi erilaista kuvajournalistia, tuloksena omanlaisensa ja miltei dokumentaarinen toiminnallinen mecha-animaatio. Saeko Shirasu on ammatiltaan journalisti erikoistuen valokuvien ottamiseen eli nk. kuvajournalismiin. 

Tärkeäksi tulee kun on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja näin pontevalle sankarittarellemme Saekolle onnekkaasti kävi. Hän onnistui pysäyttämään riemukkaan hetken takaisin vallatussa pääkaupungissa juhlivien sotilaiden ja siviilien remun yli. Hetken, jossa natiivein merkein koristellun YK:n lipun sinen läpi loisti kuva rukoilevista naisista. Ainutlaatuinen kuva, jolle sanat eivät tee kunniaa. Kuva, josta kehkeytyi symboli rauhasta ja vakaudesta, symboli sodan raskauttaman ja raiskaaman maan kansalaisille paremmasta tulevaisuudesta. Symboli rauhasta.

YK:n, hallituksen sekä erillisten kapinallisryhmittymien välille saattaisi kerrankin syntyä kestävä sopimus. Mutta katso, tuo toivon symboli varastetaan separatististen tahojen toimesta ja YK päättää dokumentoida lipun palauttamisen. Dokumentin tekoon valitaan kaapatun lipun ikuistaja Saeko Shirasu, ja niin hänet lennätetään salaiseen YK:n tukikohtaan, jossa pitää majaansa huippusalainen erikoisjoukko.

Samaan aikaan neidin mentori, kovaksi keitetty sotajournalisti Keiichi Akagi, tekee tutkivan journalistin töitä fiktiivisen maan pääkaupungissa. Hän tekee omanlaistaan dokumenttia sodasta, sodan osapuolista, politiikasta ja pienten ihmisten elämästä paljastaen tarkoituksella peitettyä totuutta enemmän kuin Suomen Kuvalehden taistelukenttäreportaasiin voidaan mahduttaa.

Teoksen valitsemaan kerrontatavan tyylin en ole juurikaan törmännyt. Juuri tämä tyyli ja siinä pitäytyminen erottaa teoksen aivan ensimmäiseksi kaikista muista mecha-hyristelyistä, joita nipponin mediateollisuus on tuottanut olemassaolonsa aikana. Teoksen fokuksessa on lähes poikkeuksetta se, mitä joko Saekon tai Keiichin jatkuvasti käyvä kamera tallentaa. Me näemme heidän näkökulmastaan, heidän kameroidensa etsimien läpi maailman ja sen tapahtumat. Siten fokus on aina muissa hahmoissa, hyvin harvoin näemme Seakoa tai Keiichiä, jotka ovat kameroidensa takana. Siten meille tarjotaan teemoiltaan hyvin erilaisia kohtauksia, jotka vuorottelevat käytännössä kahden eri näyttämön, salaisen tukikohdan taistelutoiminnan ja fiktiivisen Aasian maan terrorismista ja poliittisesta jännitteestä kärsivän pääkaupungin välillä. 

Siten teosta voisi pitää eräänlaisena erään konfliktin dokumenttina, jossa on kaksi eri näkökulmaa kahdelta erilaiselta tallentajalta, kaksi eri maailmaa.

Teos kertoo itsensä intiimisti, ei kiihkeästi, objektiivisuutta kaikessa subjektiivisuudessaan tavoitellen. 

Hahmot ovat teoksen ydin.

Sotilastukikohdassa Saeko tapaa monenlaisia persoonallisuuksia, joista teos rakentaa haastattelujen, enemmän tai vähemmän salaa kuvattujen tapahtumien ja tapauksien reagointien kautta varsin yksityiskohtaista, kenties intiimiä ja inhimillistä hahmon persoonallisuuden kuvaa. Saekon maailmassa, jota hän kuvaa ahkerasti, maailma on täynnä ihmisiä ja intiimejä tapahtumia. Vaikka Saekon kuvamateriaalissa ovat taistelutkin, ne ovat geneerisiä mechayhteenottoja kuin herrasmiesten kaksintaisteluita. Eivät laajoja, vain karttapöydän ääressä hahmotettavia operaatioita. Seakon kuvamateriaalin hahmot ovat loppujen lopuksi hyvin geneerisiä stereotyyppejä, joita löytyy sotilas- ja varsinkin mecha-genren sarjoista ja elokuvista. Mutta stereotypiat ovat olemassa siksi, että ne ovat onnistuneita tarinankerronnallisia elementtejä, eivätkä ne häpeä olemassaoloaan tässäkään animaatiossa. Kuten oikeassakin elämässä, ihmiset ovat rooliensa vankeja ja vasta heihin kunnolla tutustuessa löytyy heidän oikeaa persoonallisuuttaan. Ja juuri näin FLAG rakentaakin hahmonsa. Hahmot eivät ole kaikkein monimutkaisimpia eikä hahmoilla ei ole selkeitä kehityskaaria, eikä niitä oikeastaan kaivata.

Kurjan maan pääkaupungissa Keiichi koostaa kuvamateriaaliaan otoksista, jotka liittyvät jotenkin suurempiin asioihin. Hänen otoksensa liittyvät toisiinsa kertojan hahmon äänellä tapahtuvan kerronnan kautta. Keiichi on keskellä suuria asioita: hänen ympärillään olevat ihmiset ovat liian kiinnostuneita omista skuupeistaan, että pysähtyisivät kertomaan ajatuksistaan kameralle. Siten Keiichin kautta on aikaa tuottaa juonta edistävää ja käänteitä, maailmaa rakentavaa taustajuonitusta. Siksipä Keiichin ääni kommentoi jopa Seakon otoksia.

Kertoja, lähes jokainen ääni saa osansa kerronnasta, on kaikkialla. Jokaisella hahmolla on omat mielipiteensä ja ajatuksensa. Usein kerronnassa äänet puhuvat videon tai kuvien montaasin päälle. Tämä on teoksen käsitys kerronnasta ja juonen edistämisestä ja käsitys on kontekstissa aivan oikea. Journalisti, teoksessa katsojakin, on hyvin usein poissa tapahtumien keskeltä kun tapahtuu tai päätyessään tapahtuman keskelle, tästä tulee osa tapahtumaa. Siksi tieto tapahtuman kokonaisuudesta saapuukin aina ulkopuolisista lähteistä. Siten kertojat ovat tärkeitä edistämään juonta ja rakentamaan draamaa, joka tapahtuu samanaikaisesti kahdella eri näyttämöllä.

Hahmoista mainittakoon sympaattinen jätti mieheksi, suomalainen mechapilotti Jan Nikkanen, jota kuitenkin YK:n asevoimissa lopulta syrjitään, ihan siksi ettei pieni ja köyhä valtiomme ole suurimpia YK:n rahoittajia. Tämä on yksi osoitus varsin realistisesta poliittisesta elementistä teoksessa. Epäreilua kuitennii...

Teos on tehnyt näiden näyttämöiden välillä siirtymisestä tärkeän ja selkeän rituaalin, joissa hyödynnetään joko lumisade-efektiä tai teoksen konseptissa helposti ymmärrettävää kuvaa, esimerkiksi tietokoneen näyttöruudusta, jossa näkymätön katsoja – liekö katsoja itse – valitsee seuraavan katsottavan otoksen eli seuraavan kohtauksen. Muitakin siirtymiin liittyviä toimintoja teos viljelee myös, esimerkiksi jakson loppua kuvaa aina sulkeutuvan käyttöjärjestelmän ja sammuman tietokoneen kuva. 

Pallottelu kahden eri näyttämön näytöksien välillä voisi olla rasittavaa ja sekavaa. Tämän teos välttää yhdistämällä kerronnan avulla molemmat näyttämöt samaan kontekstiin. Nämä yhdistettynä katsojan nopeasti oppimiin siirtymäriitteihin, liimaa kahden eri näyttämön kohtaukset toisiinsa lähes saumatta. Valitun kerrontatavan nerokkuus piilee siinä, että kamera on aina tallentamassa siellä missä sen tarvitseekin olla, tallentaen hyvin pohdittuja, realistisiakin, miellyttäviä, pelottavia, hauskoja tai kammottavia tilanteita. Tapahtumat etenevät kuin raiteilla ja on selvää että katsoja pääsee näkemään kaiken tarvittavan. Ja jos katsoja ei näe, teos huolehtii kyllä että katsoja kuulee kaiken tarvittavan.

Mutta teos unohtaa siirtymärituaalinsa teoksen kahden viimeisen jakson aikana. Kenties tekijät pyrkivät vahvistamaan käsitystämme siitä, että seuraamme tapahtumia reaaliajassa. Tämä on typerä muutos teoksen kontekstiin. Kamerasta tulee liian osallistuva, siirtymät Saekon ja Keiichin kuvamateriaalien välillä on tehty hyvin levottomasti. Kun he kuvaavat teoksen kornia, turhaa, koreografialtaan kuin lihavien metrisessä lumessa taitoluistelua yrittävien muumien toteuttamaa lopputaistelua, katsojasta tuntuu kuin ohjaaja ja leikkaaja olisivat nauttineet liian paljon sakea teoksen loppuun saattamisen kunniaksi. Niin levotonta, rauhatonta, miltei räyhäävää on toiseksi viimeisen jakson kerronta. Ja aivan viimeinen jakso, jonka ytimenä on nuoren naisen marttyyrius, sota julma tajuton, joka hänet tempaisi ennen aikain pois – konseptilla. Konsepti ei ole huono, mutta tekijöiden valitsema toteutustapa olisi voinut olla huomattavasti aikuismaisempi. Saekon kohtalo tulee selväksi jo jakson ensimmäisten minuuttien aikana, koska aivan jakson aluksi tekijät ovat valinneet toistettavaksi Saekon kuvaaman ja ah, niin dramaattisesti kesken päättyvän ”kryptisen” viimeisen tallenteen, kahdesti. Muutoinkin Saekon kohtaukset ovat rakennetut animetapaan tunnetuilla kliseillä, jotka ennakoivat aina hahmon menehtymistä. Alleviivausta paksulla punaisella kynällä. Onneksi Keiichin kautta esitetyt kohtaukset tuovat aikuismaisuutta ja olisivat olleet täysin kelvollisia välittämään katsojalle realistisesti hahmoja kohtaavan suuren tragedian. Ilman alleviivausta punaisella paksulla kynällä, katsojan älykkyyden ja medialukutaidon aliarviointia!

Kameran tarjoamaa ”ensimmäisen persoonan näkökulmaa” tarjotaan myös asekameroiden ja muiden teoksen viljelemien uuber-mechojen havaintolaitteiden erilaisten tallenteiden kautta. Tällöin katsojasta tuntuu kuin seuraisi jotakin nimeämätöntä mecha-sotureihin keskittyvää ”first person shooter” peliä, näkökentässä kelluvine elämänvoima- ja ammuspalkkeineen...

Luonnollisesti teknologiakeskeiseksi elokuvaksi teos pyrkii toistamaan aparaatit ja häpärttimet mahdollisimman yksityiskohtaisen luonnollisesti. Tässä onnistutaankin hyvin, mutta onnistunut koneporno ei ole teoksen visuaalisuuden ja ilmeen ydin. Katsojille tarjottu kamerakuvahan kohdistuu usein kuvassa keskeisten henkilöiden kasvoihin, ihmisolennon viestinnän ytimeen. Siten onkin tärkeää panostaa hahmon ilmeiden realistiseen kuvaukseen, kuten teoksessa on mainiosti tehty.

Äärimmilleen kasvojen toistamisen teos vie tarjotessaan valokuvia, pysäytettyjä otoksia, joiden piirtämisessä on menty hyvin lähelle fotorealismia. Pysäytetty kuva, otokset jakson aikana, tarjoavat tietenkin mahdollisuuden pikkutarkempaan kuvitukseen kuin animointi, jossa aika kuluu liikkeen ja halutun asian sulavaan toteutukseen.

Teoksen visuaalinen kauneus on yksityiskohdissa, ammuksien lentoratojen kuvaamisessa, erilaisten tähtäinnäyttöjen ja tietokonesimulaatioiden yhdistämisessä perinteiseen tyyliin animoituihin kohtauksiin. Kolmiulotteisuus ei pomppaa kasvoille taustoista, suurin osa kohtauksista on toteutettu äärimmäisen hyvin. Muutamia kauneusvirheitä on, mutta kyseiset kohtaukset ovat lyhyitä. 

Teoksen draamakaari on vähäeleinen, realistisen vähäeleinen. Me katsojat sekä ihanan vihastuttavan positiivisen kyyniset kameramiehemme, Saeko ja Keiichi. Olemme kuitenkin teoksessa aina ulkopuolisia katsojia ja havainnoijia ja suurjuonen asemasta kertoo se, että tämä käytännössä tapahtuu vasta viimeisten jaksojen aikana. Mutta ilmapiiristä humaltunut katsoja ei tästä kuitenkaan kovinkaan piittaa. Teoksen kontekstissa tämä on erittäin toimiva ratkaisu, vaikka katsoja hukkuukin kertojaäänien virtaan teoksen keriessä itseään kasaan. Vanha kliseinen salaliittoidea maailmaa pyörittävän epäpyhän kolminaisuuden, rahan, politiikan ja uskonnon, skismoista kuitenkin kuvataan hyvin inhimillisellä ja realistisella tavalla. Vaikka kokenut katsoja aavistaakin, mikä onkaan teoksen suuren konfliktin takapiruna.

Käytännössä teokselle sen oma juonirakenne on elementtinä lähes toissijainen syy kuljettaa katsojaa ja sankareitamme kahden näyttämön ja kahden maailmankuvan välillä. Syy antaa meille, katsojille, ihania ja surullisia paloja hetkestä ja sodan epäinhimillisyydestä pursuava inhimillisyys ja toiveikkuus ovat teoksen ydin. Pilvet ja pilvien hopeiset reunat.

Ajatus mechojen käyttämisestä osana realistista sodankäyntikuvausta on niin hankala sulattaa, että teos paneutuu kovin pseudorealistisiin selityksiin, teknobabbleen, oikeuttaakseen ajatelmansa mechoista taistelukentällä. Samalla saadaan konepornon yhteyteen kauniita tietokonegrafiikkanäyttöjä, joissa esitellään teknobabbleinformaatiota kuvitteellisista asejärjestelmistä. Tämä tuntuu hyvin usein selittelyltä kuin teoksen täytyisi myydä uudestaan ja uudestaan tuon idean mechojen käytöstä sotanäyttämöllä katsojalle. Näin ollen teoksen taistelukohtaukset eivät ole realistisemmasta päästä, valitettavasti, mutta kuitenkin varsin näyttäviä, omassa näennäisessä realismissaan, ja kenties juuri siksi.

Ääninäyttely on laadukasta, eikä minulla ole siitä mitään valittamista. Eikä kyllä juurikaan kehumista. Ammattilaiset ovat asialla. Teos käyttää varsin harvasti taustamusiikkia, joka on joko etnistä keskiaasialaista tyyliltään tai jotakin aivan muuta. Intro on mahtipontinen, outron monisävytteinen kappale on tuttu myös muista yhteyksistä ja aivan kelvollinen.

Dokumentaarinen ote erottaa tämän teoksen luutnantti Nikkasen mitalla muista mecha- variaatioista. Arvon kriitikollenne teos muistuttaa kuitenkin loppurakenteeltaan aika paljon muinaista GASARAKI-animaatiota − jonka arvostelu löytyy arvosteluarkistostamme – pyrkiessään toistamaan realismia sotilaallis-poliittisessa hengessä ja kuvaamaan tätä mechamätön kautta. FLAG – kyllä, kaikki kapitaaleilla, yllättävä yhtäläisyys eikö? – on näkemistäni mechamätöistä se siedettävin. FLAG on kypsin ja aikuismaisin mechamättö, jonka olen toistaiseksi nähnyt. Siten FLAG nousee luutnantti Nikkasen varren verran muita mecha-animaatioita ylemmäksi, minun subjektiivisessa käsitysmaailmassani. Poissa on teiniangsti, sillä jokainen FLAG:n pilotti on aikuinen. Poissa ovat melodraaman tähden luotu täysin turha teatraalisuus ja fanipalvelu. Ei ole teiniromanssia käsitteleviä sivujuonia dekagoni ihmissuhdedraamoineen. 

Tilalla on kiireetön lähes realistinen miniepisodimaisella ja dokumentaarisella otteella tuotettu aikuinen draama. Arvon kriitikkomme olisi mielellään katsellut mechojen sijaan dokumentaarisen dramatisoidun ja lähes realistisen kuvauksen YK:n kuvitteellisen asevoimien kuvitteellisten erikoisjoukkojen toiminnasta. Tämäntyyppinen dramatisoitu ”sotarealismin” kuvaus saattaisi vain olla aivan liikaa japanilaisen mediatalon päättäjille. Mecha, tuo poikamaisen angstin ja maailmoja syleilevän eskapismin ruumiillistuma.