Fullmetal Alchemist: Brotherhood

Käytännössä ensimmäiseksi tulleen animaation kertoman tarinan uudelleenkerronta, täydennettynä mangassa esitellyillä ja joillakin uusilla juonellisilla ratkaisuilla. 

Eroja ei sovi vähätellä, adaptaatiot ovat täysin erillisiä, vaikka sijoittuvatkin samaan maailmaan ja esitellään enimmäkseen samojen hahmojen edesottamuksien kautta. Juonellisesti teokset ovat täysin eri maailmoista. Aivan kuin pyytäen anteeksi, edellisen adaptaation sekavan ja kummallisen lopetuksen pan- ja poikkidimensionaalisia juonisotkuja.

Yhteydet edellisen adaptaation kanssa eivät ole pääosissa ja yhteisiä tekijöitä käsitellään aivan eri tavoin. Teos on hengeltään sekä tarinankerronnallisesti edeltäjäänsä kypsempi ja vahvempi.  

Yllättävää on kuitenkin nähdä kuinka adaptaatiot toistavat varsin samantyyppistä dramaturgista peruskaavaa, päätyen kaavojensa summilla kuitenkin aivan erityyppisiin tuloksiin.  

Kun teos onnistuu, kun tunteiden leegion palat napsahtavat loogisesti paikoilleen on katsoja miltei yhtä innoissaan kuin Mendelejev ratkaistessaan alkuaineiden jaksollisen järjestelmän! Kun teos epäonnistuu, kun se laahaa syvissä soissa, olo on katsojalla ja herra Ponsilla sama, omiin odotuksiin pettynyt. Ei saatu hyvää viihdettä, kuten ei herra Pons onnistunut tuottamaan huoneenlämpötilassa t kylmäfuusiota.

Teos tasapainottaa vakavuuden ja huumorin suhdetta, jaksottamalla niitä toimintakohtauksien kanssa. Silloin kumpikaan elementti ei korostu liiaksi ja kun katsojalle tarjotaan alkemistista väkivaltasoppaa, tämä voi unohtaa mitäänsanomattomat kohtaukset ennen ja jälkeen yhteenoton kuvauksen. Ovelia. Mutta tämä tarkoittaakin sitä, että teoksen syyt poikkialkemistisiin turpamättöihin ovat varsin usein varsin tyhjästä temmattuja.

Toisaalta, teos on myös halutessaan hyvin vakava, jopa rankka. Tällöin draama on vakaata ja mysteeriöitä täynnä, huumorin keveys on kadoksissa kansamurhien, kammottavien julmuuksien variaatioiden käsittelyn aikana. Juonta keritään auki vahvasti hahmojen toimien ja muisteloiden avulla.

Ja kovin yhtenäisen verkon nuo kerivätkin auki, ainuttakaan tekijää ei tuoda juonessa esille ilman että tekijän historia ja tulevaisuus esitetään meille nykyhetken kautta. Juonen kerronnan tarkkuus on miltei pikkutarkka, teos punoo yhteen ja kertoo meille samoja muisteloita, takaumia, eri näkökulmista paljastaen aina uusia ja uusia elementtejä. Takaumat toimivat teoksen  juonenrakennus ja hahmokehityselementteinä, hyvin onnistuneesti. Kerronta onnistutaan pitämään kuitenkin kasassa, keskittymällä tiukasti vain kertomaan yhden menneisyyden tapahtuman eri puolet, eri hahmojen näkökulmin. Näin katsoja ei harhauteta, vaan tämä pysyy hyvin perillä tapahtumien kulusta. Myös teos antaa polveilevan kerrontansa ansiosta katsojalle mahdollisuuden osallistua suuren konspiraatio kaaren mysteeriöiden ratkaisuun, ripottelemalla johtolankoja. On siten selvää, että teoksen juoni on laadukas sekä sopivan yllätyksellinen. Yllätyksellisyydestä pitävät huolen juonen monikerroksellisuus sekä hyvin pakottoman oloiset juonenkäänteet. Vaikka teos sortuukin melodraamaan teoksen juonellinen laatu nojaa hyvin pitkälti varsin hahmojen kokoonpanon varaan. Hahmovetoinen teos onnistuu hyvien hahmojen kautta syöttämään katsojalle, hyvin helposti sekä uskottavasti juoniteemoja jotka ovat objektiivisesti tarkasteltuna kovin yksitotisia.  

Huomiona mainittakoon, että edellisen adaptaation juonikoukerot liittyen suureen konspiraatiokaareen esitellään jo varsin varhain teoksen kestoon suhteutettuna.

Uudelleenkerronnan teemallisesti  kypsiä jaksoja, nähdään käytännössä teoksen loppuneljänneksillä. Alkuneljännekset voisi laskea vain tyhjäkäynniksi, juonenrakennuksellisiksi esittelyiksi ja käynnistelyksi. Palaset loksahtavat paikalleen, hyvin nopeassa tahdissa teoksen kiihdyttäessä kohti loppuaan.  

Seurattavien hahmojen lukumäärää on lisätty hurjasti. Hahmojen yhteistoiminnan ja esiintymisten keskinäinen dynamiikka on pohdittu varsin hyvin. Tästä huolimatta, eräät adaptaation hahmoista vaikuttavat ensialkuun varsin turhilta, vaikka teos pyrkiikin perustelemaan hahmojen olemassaolon rakentamalla näille varmoja pesäkkeitä, kaikki nurkat varmistellen, selkein ja pakottavin juoniteknisin keinoin. Takaumien varaan rakentuva hahmokehitys, onnistuu parhaimmillaan tarjoamaan hyvinkin poikkileikkaavia kuvia hahmojen psykologiaan. Varsinkin Elricin veljeksien kohdalla, tämä toteutus hukkuu melodraamaan ja melodraaman toistoon kun erästä melodramaattisen traagista kohtausta tulkitaan monin eri tavoin. Muiden päähahmojen kohdalla, keskittyminen käytännössä yhteen hahmojen historian kulminaatipisteeseen, tuo kerronnasta tarpeeksi objektiivisen ja puhtaan. Avautuen siten katsojalle paljon paremmin.

Myös tietyt hahmot, ovat mielestäni kovin turhia, edellinen adaptaatio selvisi ilman entisiä kuvernöörejä, näennäiskiinalaisia ja näennäispandoja taskukoossa. Olivat ne söpöjä tai eivät. Muodostivat ne sitten, teoksen kolmannen merkittävän päähahmon kanssa synergisen ryhmä tai eivät. 

Huumori on täynnä liioittelevia slapstick sketsejä, joissa taidetyylikin vaihtuu tukemaan komediallista tarvetta. Samoin teoksella on tapana liioitella ”suurien tunteiden” täyteisiä kohtauksia, karikatyyrisillä hahmoilla, alleviivaten kohtauksen huumorillista puolta. Teos onnistuu löytämään tasapainon hyvän ja huonon huumorin välillä. Vaikkakin, liioittelevat huumorin nimissä degeneroituneet kohtaukset ovat mielestäni kammottava tyylirikko, turha hössötys ei hyvää huumoria. 

Outro ja intro, ovat erityyppisiä variaatioita nipponpoppin kummallisuuksista. Esitettävät kappaleet vaihtuvat teoksen edetessä ja siinäpä niiden esittely sitten on.  Kun musiikkia käytetään ilmapiirin rakentamiseen on musiikkimatto yleensä täynnä  hengästyttävän mahtipontisia jousisektioita, kiihkeitä patarumpuja ja aggressiivisen melodramaattista klassista instrumentaalia. 

Visuaalinen ilme on säilynyt varsin samanlaisena edelliseen adaptaatioon verrattuna. Hahmodesigniä on sekä lapsenomaisen liioiteltu, hahmotettu lähemmäksi animaatioilmeen realismia. Aivan riippuen siitä mitä tekijäkaarti tahtookaan kohtauksen visuaalisuudella kertoa. Samoin teokseen on tuotu enemmän tai vähemmän esillä olevia uusittuja kuvallisia elementtejä, yksityiskohtia, joiden toteutus luo laajempaa illuusiota oikeasta maailmasta.

Mutta se ei tarjoile hirvittävästi silmäkarkkia, silmille jotka ovat tutustuneet huomattavasti näyttävämpiin teoksiin. 

Teos on itsenäinen kokonaisuus, verrattuna edelliseen adaptaatioon. Alkuneljännekset tarjoavat edellisen adaptaation katsojille tuttuja elementtejä, mutta tästä eteenpäin teos ottaa täysin oman tarkastelullisen linjansa edellisestä adaptaatiosta tuttuun juonikaareen. FMA:Btä voisi luonnehtia edellistä adaptaatiota juonellisesti kypsemmäksi ja loppuun asti pohdituksi. Teos on viihdyttävä, mielenkiintoinen, eli kelvollista viihdettä. Täydellinen teos ei ole. Eikä sen tarvitse olla.