Gai rei Zero

Gai Rei Zero

Nipponin ministeriöiden alaisuudessa on totuttu näkemään monenlaisia ”julkisen turvallisuuden” sektioita. Näistä kuuluisin on Sektio 9, joka keskittyy cyber-rikoksiin ja eksistentiaalifilosofointiin. Vähemmälle mainokselle on jäänyt ympäristöministeriön alainen paranormaalien uhkien torjuntaan ja poistamiseen erikoistunut sektio, jolla ei ole edes numeroa. Siinä missä heidän amerikkalaiset vastineensa toimivat vapaan maan yrittäjähengessä haalareissaan ja laittomat neutronikiihdyttimet selässään, ovat tämän sektion suosiossa liituraidat, järeät käyttäjilleen spesifioidut tuliaseet, samuraimiekat ja etenkin varsinkin klassiset minihamematruusikoulupukutytöt näiden maagisten miekkojen kahvoissa. Ilkeät eetterin spiritistisiltä tasoilta karanneet öttimöttiäiset varokoot kuolemanjälkeistä henkeään!

Nipponpoppia koreografisoitujen yhteenottojen taustalla. Maagisten kamppailuanimaatioiden parhaimmat kliseet ja perinteet ovat tässä ahkerassa käytössä.

Pehmennetyt taustat voin annettakoon anteeksi, koska suurin osa tapahtumista tapahtuu yöllä, jolloin hämärä tarjoaa syyn taustojen yksityiskohdattomuudelle. Muutoin komea animaatio on hyvin tasokasta; etenkin ajoneuvot – myös murskautuvat sellaiset – on tehty hienosti. Ensimmäisissä jaksoissa tarjoillaan kaunista ja laadukasta katsottavaa, mutta taiteen tasaantuessakin sarjan vanhetessa se säilyy televisiotuotannoksi varsin hyvätasoisena.

Kaikesta tästä huolimatta teoksessa on joitain selviä taidevirheitä ja silkkoja huolimattomuuksia, jotka liittyvät kolmiulotteisten tehosteiden animointiin. Samoin hahmoanimointi on toteutettu varsin kummallisesti silloin tällöin, varsinkin naishahmojen äärimmäisen pisaraisten kasvojen ilmeiden toteutus on yleisesti varsin epäluonnollista. Kasvot ovat oudon irrallisen oloisia, kelluvia muuhun ruumiiseen nähden. Hauskana visuaalisena yksityiskohtana huomioikaamme teoksessa esitellyt ”paranormaalien ilmiöiden esiintymiskartat”, jotka kuvakieleltään muistuttavat paljon sääkarttoja.

Teos alkaa lopusta huijaten katsojaa. Väärän joukkueen posterikuvaa myöten katsojan annetaan odottaa päähenkilöiltään jotakin muuta, mutta traagisten käänteiden jälkeen ilmestyvät varsinaiset päähenkilömme. Vihdoinkin on käytetty oikein Nipponin animaatioteollisuuden kerrontatavan vivahdetta, jossa ensimmäinen jakso ei oikeastaan esittele teoksen sisältöä, vaan on luotu salaperäisyydellään loukuttamaan katsojat, näin karkeasti yleistäen. Tuon tyyppinen irtiotto totutusta heti alkujaksoihin sijoitettuna osoittavat tekijöiden pyrkivän tuomaan kulutettuun ”haamujengi”-teemaan hieman uusia näkökulmiakin, mutta saa lopulta tästä pyrkimyksestä irti vain irtovitsejä. Takaumana kerrottu juoni rauhoittuu huomattavasti jo kolmannessa jaksossa. Samalla teoksen pohjaton naiivius nousee jo sokean Reetankin nähtäväksi, osittain tarkoituksellisesti - yrittäähän tämä sotkea monstereita ja klassista koulutyttöanimea keskenään. Melodraamassamme juoni on tekosyy yhdistää taistelukohtaukset toisiinsa. Hienosti koreografioidut kamppailut demoneja, zombeja ja ties millaisia muita eetterintakaisia öttiäisiä vastaan on teoksen olemassaolon syy.

Yrittäessään luoda vakavampaa juonta teos ryhtyy tutkimaan sukukateuden ja petoksen aiheuttamia ongelmia. Kun Yomin ottoisä päättääkin luovuttaa tytölle sukunsa kalleuden, henkimaailmataisteluhirviön (”pokemondemonin”), tämä ei sovi hänen tyhjäntoimittajaveljelleen ja veljentyttärelleen. Samaan aikaan Pahatar poikademoneineen on liikkeessä ja pahat energiat virtaavat pseudo-Tokion ilmapiirissä kuin ektoplasma New Yorkin viemäreissä, ja  sankarikaksikkomme aika kuluu torjuntataisteluissa mitä ilkeämpiä ja voimakkaampia eetterintakaisen maailman pirulaisia vastaan. Koko ajan nuo Yomin ilkeämieliset sukulaiset vain odottavat mahdollisuutta hankkia petoksella sen, mikä heille kuuluu.

Tässä välissä ehtii Kagura kokea itsetuntokriisiä ja kärsiä työnsä nimissä tekemästään verityöstä sekä pohtia etäistä isäsuhdettaan ja suorittaa jopa hieman hahmokehitystäkin. Kaguran hahmoon on eniten panostettu, mutta se ei ole paljon sanottu tästä varsin marysuemaisesta hahmosta, joka oppii hetkissä vuosien taistelutaidon tai on perivä kaikkein komeimman pokemon- siis henkimaailmapedon. Yomin traagiseen hahmoon palaankin enemmän seuraavassa kappaleessa. Ennakolta aavistettavat, äkkinäiset juonenkäänteet huolellisesti levitetään katsojan eteen niin, että niistä puristetaan viimeinenkin käytettävissä oleva draaman pisara. Huomiona, mistä ihmeestä kategorian D eetterintakaiset öttiäiset kaivavat esille zombilaumansa? Teoksessa on muutamia muitakin surrealistisia piirteitä, jotka loukkaavat teoksen illuusiota todesta.

Surullisen ihana suhde päähenkilöidemme Kagura Tsuchimiyan ja Yomi Isayaman välillä on teoksemme juonen syvin olemus. Molemmat päähahmot ovat hyvin klassisia traagisia sankarittaria, joka johtaakin muuttuvan maailman kuvaamiseen, ihanuuden esittämiseen ennen kärsimystä ja konfliktia, eroon ja katsojan jo ennakoimaan, vääjäämättömään yhteenottoon, joka voi pelastaa heidät toisiltaan sekä siinä samalla koko tuntemamme universumin. Tämän ollessa sankarittariemme hahmokehityksen pohjana sortuu teos hyvinkin halpoihin keinoihin. Suvun petturuus liittyen perintöön, väärät syytökset ja nöyryytys ovat ne keinot, jotka syöksevät traagisen sankarittaren hybrikseen. Yomi vedetään pimeälle puolelle murhaamaan pimeän voimilla väärän perijättären ja lopulta nousemaan siskokseen kutsumaansa tyttöä vastaan täynnä murhanhimoa, palavaa yliluonnollista himoa jota edes kuolema ei pysty kahlitsemaan. Teos alleviivaa sankarittarien yhteenkuuluvuutta hyvin söpöillä - selkeästi kielletyn hedelmän ympärillä kiertävillä kohtauksilla - jotka menevät kaikessa lähes homoseksuaalisen vaaleanpunaisessa naivissa ”ihkuilussaan” jo farssin puolelle.

Sankaritarten suloisen yhteenkuuluvuuden lisäksi teos ei jätä ainuttakaan fanipalvelutilaisuutta käyttämättä - vai mitä sanomme varsin turhasta navanaluskuvakulmia viljelevästä episodista, jossa riivattu koululääkäri jahtaa uimapukuisia koulutyttöjä? Tällaiset kohtaukset ovat kiusallisuuden ja naurettavuuden rajamailla ollen täysin turhia, mutta edistävät sentään hieman jopa teoksen juonta. Tietenkin kohderyhmä on pidettävä mielessä. Onhan kohderyhmällä aina se mielessä, ainakin.

Fanipalveluautomaattisankaritarten lisäksi teos ei tarjoa kahden tupuhupulupumaisesti toistensa lauseet täydentäviä afrikkalaisia veljeksiä lukuun ottamatta juurikaan mieleenpainuvia henkilöhahmoja. Käytännössä sivuhahmot täyttävät hyvin lokeronsa genren stereotyyppisten hahmojen luokittelussa vain yhden tai kahden hallitsevan luonteenpiirteen varaan rakennettuina. Vain Yomin naimakauppasulho Nori on mainitsemisen arvoinen, koska tämän riitaisan pariskunnan edesottamukset ja Kaguran sekä muiden hahmojen pyrkimykset korjata pariskunnan välinen kylmä sota muodostavat aiheet täytekohtiin - sekä mahdollistavat Norin hahmon esittelyn ja jonkinlaisen kehittymisenkin - mutta vain siksi, että hahmosta tulee juonellisesti teoksen jälkeen alkavan, reaaliajassa teosta edeltäneen mangasarjan sankari. Ja huumoritäytteet korostavatkin ennalta-arvattavuuden ja rakenteellisen naiiviuden olevan hahmojen perisynti.  

Kimittävät naisäänet ovat tämäntyyppisen teoksen pakkopullaa. Muutoin he ja muutkin äänet hoitavat osansa hyvin ja rautaisesti ilman sen suurempia ihmeellisyyksiä, kohderyhmäajattelua tämäkin. Musiikkimattona on niin nipponpoppia, vokaalipainotteista laulantaa kuin mitäänsanomatonta modernia kynnysmattoakin, eikä katsojalle jää musiikista mitään mieleen.

Teos on ihailtavan lyhyt. Kaikenpuoleisen yksinkertaisuuden tähden teos kykenee mahduttamaan kahteentoista jaksoon kaiken tarpeellisen; hahmokehityksen, elämää suuremman juonen, komedian, kauhun, tragedian ja jopa genren peruskliseiden parodiankin. Siten tämä hyvin minuuttimääränsä täyttävä ja mangasarjaa buffaava sekahedelmäsoppa, kummempia ihmeellisyyksiä vailla, on katsottava huumorillisena fanipalveluäksönpläjäyksenä. Se kantaa ylpeästi ne kaksi tähteä, joiden arvoinen tämä kaikessa rehellisyydessä on. Genreä tämä ei uudista, kohderyhmää tämä varmasti miellyttää. Onhan tähän kuuluvilla aina, ainakin, se mielessä.

Kaksi tähteä.