H2O: Footprints in the Sand

Sokea sankarimme Takuma Hirose kohtaa odottamattoman perhetragedian, joka jättää häneen syvät emotionaaliset jälkensä. Selvästi masennuksen oireista kärsivä sankarimme ei hakeudu ammattilaisten terapiahoitoon, vaan pakenee vanhan kotiseutunsa ahdistavaa ilmapiiriä ja pahoja muistoja setänsä luo maaseudulle idylliseen merenrantakylään. Uuden paikkakunnan ”uusi alku”-tyyppisestä lähiterapiasta vastaavatkin pian uuden koulun tyttöoppilaat: reipas ja itsepäinen Hayami Kohinata, kiltti ja ymmärtäväinen Hinata Kagura ja mysteerisen hilpeä Otoha. Näiden hoitsujen hoidossa sankarimme henkinen ja fyysinenkin terveys alkaakin pian kohentua. Luonnollisesti, jotta teoksesta saataisiin jonkinlainen katsomiskelpoinen juonirakennelma, sankarimme tutustuu tyttöihin ja sotkeutuu monenlaisiin asioihin, joista vähäisimpinä eivät ole parinvalintaongelmat.

Juonenkäänteet ovat usein ennalta odotettavia, juoni on kokoelma tuttuja ja turvallisia teemoja, kliseitä. Kliseistä saa edes jonkinlaisella omaperäisyydellä aikaan maittavan audiovisuaalisen sopan. Valitettavasti teoksen tekijät eivät ole panostaneet teoksen juonen omaperäisyyteen, kuten eivät henkilöhahmojenkaan, vaan hyödyntävät kliseiset teemat miltei ”ohjekirjan” mukaan, marssittaen ne kaikkein loogisimmassa järjestyksessä katsojan eteen. Tämä tapa tuottaa varmasti helppoa katsottavaa massoille. Valitettavasti tämä tarkoittaa elementtien turhaa toistamista sekä elementtien turhaa alleviivausta tehokeinoja käyttämällä. Kohtauksien alleviivaus ja liiallinen toisto luovat kohtauksia, jotka ovat tunnevasteeltaan tahattoman humoristisia.

Siten ei ole yhtään kummallista ettei teos alennu luotaamaan juonen kannalta merkittäviä teemoja, kuten ”isien synnit lunastetaan pojilla” ja ”isoisän pelko on viisauden alku”, kovinkaan syvältä. Ne haudataan matalalle kliseiden tunkiolle, johon koko teos kuuluisi. Teos ei kykene saattamaan valmiiksi teemojen luomista, se kiiruhtaa, rakentaa puolivalmiiksi ja esittää sen kierrättämällä häpeilemättä pureksimattomia kliseitä sellaisenaan ilman häivääkään omaperäisyydestä. Samanlaisista elementeistä on luotu muissa teoksissa edes lievällä yrityksellä ja omaperäisyydellä huomattavasti parempia tuotoksia, jotka oikeasti vangitsevat katsojan emootiot.

Teosta vaivaa rikkonaisuus: teemallista sisäistä koheesiota ei ole, teos viskoo elementtejä piittaamatta niiden saattamisesta järkevään loppuun, sukeltaen syvälle keräämiensä teemojen ja kliseiden valtakuntaan, eikä juuri nouse. Todennäköisesti teos yrittää kovasti parodioida genren juonirakennelmaa, perusteemoja ja kliseitä, mutta parodia on tuotettu osaamattomasti, kuin tekijät eivät osaisi päättää tekevätkö he ylitsevuotavaa parodiaa, vakavaa kolmiodraamaa, alakouluhuumorillista romanttista söpöilyä, joten he surutta sotkevat nämä elementit toisiinsa ja toivovat parasta. Ei onnistu.

Pikkukiva huumori toimii vuorotellen pikkukivan draaman kanssa. Edes huumorilliseksi tarkoitetussa erityisjaksossa ei viljellä laadukkaita sketsejä. Tämän erityisjakson huumori on möykkäävää, pyrkimys koomiseen absurdiuteen on suuri, mutta tämä tuottaa vain perusteetonta möykkää ja myötähäpeää kuten itseparodia ja taikatyttögenren parodioiminen, jotka eivät onnistu, pakotettu huumori ja huono itseironia eivät naurata. Koko jakso on vain osoitus teoksen sisäisen teemakoheesion rikkonaisuudesta.

Hahmokokonaisuus on helposti luonnehdittuja hahmoja, varsinkin toisilleen jo taivaissa luvatun parin korostuessa ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen. Sivuhahmot ovat paperinohuita, teokselle selvästi luotu ”pahis” on motivaatioidensa summa eli hyvin yksiulotteinen, typerä.

Teos käsittelee Takuman fyysistä poikkeavuutta fantasian kautta, eräs keiju aiheuttaa Takumalle maagisen ja ajastetun version Anton Babinskin -syndroomasta. ”Maagisen syndrooman” realisoitumisen aiheuttaman kliimaksin varaan rakentuu sankarimme koko havaittava hahmokehitys, joka tapahtuu kahden viimeisen jakson aikana. Teos odottaa katsojan uskovan Takuman muuttuvan yhdellä iskulla päätä särkevän melodraaman kautta, ilman etukäteispohjustusta, ekstrovertista sarasvuolaisen kannustavasta positiivisesta nätistä sokeasta pojasta, angstisesti henkisesti sokeammaksi introvertiksi.

Tämäntyyppinen kehitys toistetaan suunnilleen samanlaisella kaavalla varioiden Hayamin ja Hinatan hahmojen kohdalla, ja näin saadaan aikaan se mitä teos kutsuu hahmokehitykseksi.

Hayamin kohdalla pitkään jatkunut epäoikeudenmukainen kohtelu kuitataan tekijöiden kautta vain näennäisen hankalasti lähestyttävällä persoonalla, koska pitäähän hahmon stereotyyppisyys jotenkin selittää, mutta loppujen lopuksi hahmo on eräällä tavalla messiaaninen. Hayamin kohtalo muodostaa sankarimme kanssa teoksen suurimman henkilödraaman kömpelösti toteutetun kaaren. Kunnon anteeksiantavan hahmon tavoin Hayami kokee reinkarnaation puuduttavan kliseisestä ahdistavan siirappiseksi muuntuvan viimeisen jakson töksähtäväksi lopuksi. Ja se tapahtuu syistä, jotka eivät vakuuta katsojaa, jotka ovat olemassa vain koska tekijät haluavat onnellisen lopun.

Hinata on klassinen lapsenomaisen kömpelön herttainen hahmo, joka vastaa uhkeamuotoisena fanipalvelusta sekä kietoo olemuksellaan ympärilleen katsojien suojeluvaistot. Luultavasti siksi hänen henkilökohtainen draamansa vaikuttaa messiaanisen Hayaman ja sokean sankarimme kohtaloiden rinnalla kaikessa normaaliudessaan – ei maagisia höysteitä - kypsemmälle, paremmin suunnitellulle draamalle, ollen todellakin kuitenkin, äärimmäisen yksinkertainen, kokoelma kliseitä.

Pakon sanelema kolmiodraam edellä mainittujen päähahmojen välillä jää kömpelön jahkaamisen ja punastelujen tasolle ratketen kivasti, mauttomasti ja onnellisesti jo teoksen puolivälissä.

Mahtipontinen musiikkiraita osallistuu surutta kohtauksien alleviivaamiseen. Teos käyttää hyvän kliseen mukaisesti äkäisiä pianonuotteja kuin naulatakseen kohtauksen tunteet katsojan alitajuntaan asti. Muutoin purkkiklassisesta pianomusiikista ei ole pahaa sanottavaa, se sulautuu kohtauksien taustalle korostuen vain tarvittaessa kuten kunnon äänimaton kuuluukin. Intron popkappale on olemassa, kuten outronkin balladi, kumpikaan ei rekisteröidy satunnaisen katsojan tietoisessa ajattelussa.

Taiteen jälki on yleisesti liiallisesta pehmennyksestä kärsivää alempaa tasoa, koska teos sortuu typeriin tuotannollisista syistä johtuviin huolimattomuusvirheisiin paikka paikoin. Selvät halvan tuotannon aiheuttamat huolimattomuusvirheet, kurjat ”kolmedee”-tehosteet, kuten taustoihin sopimattomat myllynrattaat, saavat katsojan toivomaan että hän jakaisi sankarimme ongelman. Ääninäyttelyssä ei juuri ole vikaa, geneerisiä kimittäviä naisääninäyttelijöitä ja purkitettua taustamölinää, se ajaa asiansa kuin villisika sankarimme pois pusikosta.

Visuaaliseen novelliin perustuva teos toimii orjallisesti haaremi-genren tyypillisten teemojen mukaisesti.

Teos yrittää poiketa valtavirrasta leikkimällä sankarin visuaalisella havaitsemiskyvyllä ja luomalla suuren draaman alkujuureksi eräänlaista ”sukuvihaa villissä lännessä” -teemaa hyödyntävää sukueeposta. Ja käyttäen jännitystekijöinä kylän asukkaiden keskuudessa olevaa sisäsiittoisesta vainoharhasta kumpuavaa väkivallan uhkaa sekä mysteeriöitä äärimmäisin kevyin paranormaalein alavirein.

Yksinkertainen teos on kuin suomalainen A-luokan makkara: ihmisten viihteeksi kelpuuttamien kliseiden ja teemojen jätteistä jauhettu ja suoleen puristettu itsessään mauton mössö. Mihin on kuitenkin sekoitettu ”juustonmakuista” esanssia, jotta luodaan jotakin, joka erottaisi teoksen muista teoksista, makkaramössön harmaasta massasta. Vaikka makkaramme ovat käytännössä teurasjätteistä tai siis ihmisravinnoksi kelpaavista osista jauhon kera puristettua mössöä, silti kuluttajat ostavat tätä einestä lukemattomia kiloja vuodessa. Onkin tätä halpaa rinnastusta vasten helppo havaita miksi tämäntyyppisesti toteutettu nyyhkydraama on saanut valmistua nipponin animaatioteollisuuden ideateurastamojen liukuhihnalta. Harmaassa hutussa juustomakuesanssikin on juuri ”se” erottava tekijä.