Higurashi no Naku Koro ni

Onpa ikiaikainen kylä jossakin päin Japanin saariryhmän pääsaarta, junamatkan päässä Tokion sykkivästä metropolista. Viehättävä pieni maalaisyhteisö jonka historiaa värittävät tarinat demoneista sekä julmista uhrimenoista. Modernia 80- lukulaista nykypäivää taas rumentavat mielenkiintoiset vuosittaiset katoamis- ja kuolemantapaukset. Murhat ja katoamiset jotka alkoivat patotyöntekijän suuresta murhasta liittyvät patoon ja sisäänpäin lämpenevän yhteisön haluun peitellä ikiaikaisia kammottavia ja likaisia totuuksia. Tässä sarjassa, tuli ei todellakaan kulje hahmojen kanssa, vaikka he omaavatkin oman ”Bob- demoninsa” kirouksen ja hahmojen kohdatessa vertauskuvallisesti omat valintansa valkoisen ja mustan mökin välillä.

Sankarimme on nokkela mutta ärsyttävän hyväuskoinen koulupoika Maebara Keichii. Perheensä työasioiden tähden hän huonoksi onnekseen muuttaa tähän viehättävään kylään jossa hän tapaa ja ystävystyy pienen maalaiskoulun tyttökuusikkoon. Alussa heillä on hauskaa, mutta tämä on pettävää silla pian alkaa huuto, paniikki, hulluus, henkinen sekä fyysinen väkivalta. Hahmokirjo on laaja, mutta sarjassa keskitytään enimmäkseen nimettyyn hahmoon, myöskin toteutus antaa tarpeeksi aikaa lähes jokaiselle hahmolle.

Sarjan juonikuviot heijastavat tämän seikkailupelitaustaa. Kyseisissä peleissähän pelaajan tekemiset vaikuttavat tarinan etenemiseen, tuoden usein uuden lopun pelille. Nämä osaltaan päällekkäiset juonikaaret toteutetaan vaihtamalla usein päähenkilöitä joiden tekemisien tai tekemättä jättämisten kautta avautuu sarjaan aivan ennalta näkemättömiä kuvakulmia. Näin juonikin luonnollisesti huipentuu aivan toisella tavalla kuin muutama jakso sitten päätöksen saaneessa juonikaaressa. Tämä tuo sarjan juonta avartavia ahaa-elämyksiä kun jokin uuden episodin asia selittää aiemmin selittämättömän asian. Siten sarja avaa pikkuhiljaa idyllin vuoristosolaan puristuneen pikkukaupungin hyvin synkkiä demonisia puolia. Mainittakoon että ensimmäiset juonikaaret keskittyvät enemmän paranormaaleihin juonikuvioihin jotka ovat kuin suoraan cryptan ja sen vartijan tarinoista lainattuja. Keskittyminen paranormaaleihin jännitystekijöihin ei hälvene sarjaa edetessä vaikka juonikaaret ”vakavoituvatkin” ensimmäisten juonikaarien jälkeen, ryhtyen tarjoamaan hieman realistisempia vaihtoehtoja. Tästä huolimatta paranormaali tehokeino tulee säilymään psykologiseen jännitykseen tähtäävissä juonikaarissakin, tuomassa epävarmuutta ja tietenkin kauhu- ja jännityselementtejä. Myös alkujuonikaarissa viljellyt keskikouluhuumorilliset elementit jäävät vähemmälle sarjan kypsyessä. Kaikesta kikkailuistaan huolimatta sarjan juonikaaret eivät yllätä kovinkaan syvyydellään saati kompleksisuudellaan. Juonet, juoni, ovat rakennetut tunnettujen ja hyväksi havaittujen elementtien päälle käsittelemättä näitä juurikaan omaperäisesti. Ja edellä kehutun ja kerrotun monijuonikaarisuuden haittapuolena on katsojan harhautuminen sekä turtuminen ja turhautuminen pienillä muutoksilla kertautuvaan juoneen.

Sarjassa viljeltävä väkivalta sisältää muutamia hyvin julmia kohtauksia. Ne tapahtuvatkin pääasiallisen armollisesti hieman kuvarajauksen ulkopuolella, mutta väkivallan tuloksia tullaan näyttämään nopeilla katsojan järkytysmomentilla mässäilevillä leikkauksilla. Onkin siten selvää ettei tätä sarjaa ole tarkoitettu kaikkein herkimmille katsojille.

Piirrosjälki on selvää, ehkäpä turhan simppeliä, vaikkakin eräs hahmojen kasvojen lähikuviin liittyvät tehokeinot voinevat aiheuttaa närästystä katsojakunnassa. Voisimme sanoa, että eräät visuaaliset tehokeinot ovat rumia. Intro on modernia käsitystä laulu- ja soittotaiteiden yhdistämisestä mikä toimii varsin miellyttävästi. Outrossa rakastettu ja arvovaltainen arvostelijakin laulaisi, vaikkei yhtä heleästi, paremmalla ääntämyksellä englanninkielisen tekstin kuin nipponlaululintunen.
Muuten sarjassa käytetään säästellen, jopa ei lainkaan, taustamusiikkia joka ei yksinkertaisesti ole tehokeinoa kummoisempaa. Ei musiikkipisteitä tälle teokselle.

Multijuonikaarinen teos jonka tarkoituksellisen monimutkaistetun kuorrutuksen alta löytyy yksinkertainen tutuilla pelkistetyillä juonielementeillä rakennettu simppeli kauhuttelu. Ei tuo mitään yllättävää, toisaalta, eipä tämäntyyppinen sarja toteutukseen liittyvää kiinnostavaa ideaa enempää kaipaa ollakseen katsomisenarvoinen. Sarja saa ainakin yhden uudelleenkatsomiskerran multijuonikaarisuutensa tähden.

Hahmot eivät ole hirvittävän monimutkaisia, mutta toiminnoiltaan realismin rajoissa olevia. Sekä monista hahmoista tulee hieman pitämäänkin, vaikkakin heistä paljastuukin joissakin juonikaarissa varsin synkkiä puolia. Klassinen reset-nappula pelastaa julmimmankin tekijän.

Cryptan vartijan lomittajan apumiehen Jori Noita:
Mielenkiintoinen teos, onhan tämä erääntyyppinen "mediakäännös" suositusta pelistä kohtuullisentasoiseksi animaatiosarjaksi. Sarja itsessään, loputtomilla erilaisilla hahmojen ja pelaajan tekemisten ja tekemättäjättämisen mukaan vaihtuvilla juonikaarilla, on eräänlainen peli. Kuin pelaaja joka pelissä omaa lähestulkoon jumalallisen vallan, valitsee hahmonsa jonka point of viewin kautta pyrkii selvittämään pikkunäppärän pelin massamedioista plagioitujen juonikaarien hämähäkinseitit. Näin seuraamme mekin, rajoitetusti sarjan ajan huomioiden, tiettyjen ennalta valittujen hahmojen ponnisteluja jotta hän/he selvittäisivät suuren mysteerin, ponnistellen läpi lukuisten vastuksien meidän viihdykkeeksemme. Tietenkin pelaaja on valmis valitsemaan saman hahmon uudestaan ja uudestaan, pelikerta pelikerralta, jolloin peli, sarja, arpoo uuden juonikaaren mikä tietenkin keskittyy pelin suureen mysteerioon. Jokainen juonikaari tuo oman paljastuksensa suureen mysteerioon, oman näkökulmansa. Luonnollisesti pelihahmot eivät muista miten ratkaisivat vain muutama jakso, chapteri, sitten tämänkin tapauksen. Tai kuten sarjassa tapahtuikin, hahmo ei kykene "muistamaan" miten hahmo A käyttäytyi häntä kohtaan, joten sankarihahmo ajettuna samaan tilanteeseen kuin muutama jakso ja/tai chapteri sitten etenee kuten juonenkirjoittajat ovat halunneet. Tylysti välittämättä pelaajan, katsojan, harmistumisesta siihen että sarja, peli, toistaa samaa juonikaarta. Huvittavaa on että pieni sinihiuksinen tyttö vaikuttaa hahmolle jolle on suotu kyky ylittää neljäs valli, kyky havaita pelin toistavan ikuista tammikuuta. Ja hän ymmärtää olevansa osa itseään toistavaa maailmaa. En lähde spekuloimaan ymmärtääkö pieni sinihiuksinen tyttö olevansa osa ennalta kirjoitettua sarjaa. Tuskin, emmehän mekään ymmärtäisi olevamme osana todellisuudessamme epätodellista, kuten sarjaa, tietokonepeliä, matriisia tai Jumalan unta. Ei ihmismieli tai varsinkaan käsikirjoittajaryhmän insertti kykene käsittämään tämäntyyppisiä todellisuuksia. On niin helppoa yhdistää tuo ikuinen kesä, johonkin "yliluonnolliseen". "Yliluonnolliseen" joka on sopivampaa, miellyttävämpää, ajatella kuin totuus todellisuuden olemisesta epätodellinen! Todellisuuden epätodellisuus on kiehtonut ihmismieliä, jo muinaiset kreikkalaiset ajattelijat pohtivat josko tuntemamme todellisuus olisi epätodellista toiselle tarkkailijalle. (Modernimpaa spekulaatiota tästä löytyy osoitteesta http://www.simulation-argument.com/ , oik.luk.huom.) (Editoitu pois n. 7 riviä pseudopsykologista, suuruudenhullua, muka hauskaa ja näennäisen pohdiskelevaa eksistentiaalista roskaa, toim.huom.)
See you on the next level, cowboy!