Himitsu ~The Revelation~

Uusinta uutta henkirikoksien ratkaisussa, uusinta rikosteknologiaa. Ehei, kyseessä ei ole DNA-segventtori, joka pilkkoo uhrin nenäkarvasta saadun DNA:n noin vartissa The Whon soidessa taustalla ja tulostaa syyllisen täydellisen geneettisen sukupuun aina Afrikan alkuäidistä alkaen trendikkäästi pukeutuneiden tutkijoiden käyttöön. Eikä supertietokone, joka kykenee paljastamaan pedofiilin tämän ottamassa kuvassa kärsivän uhrin sinisilmien heijastuksesta. Ehei, kyseessä on laitekokonaisuus, joka kykenee aktivoimaan, jopa 110-prosenttisesti, henkirikoksen uhrin aivot. Tämä antaa siis tutkijoille mahdollisuuden nähdä tekijä uhrin silmin.

Sarjan kantavana voimana on siten selvittää uhrin ja tekijän viimeiseen kohtaamiseen johtaneet syyt, syvät motivaatiot, jotka kumpuavat ihmisen alimmista vieteistä. Ja totta vie, alimmista vieteistä usein pahimmasta, seksuaalisuudesta, kumpuavat typerät saippuaoopperamaiset juonenkäänteet. Jos katsoja hoksaa murhaajan motivaation - joka esitetään hyvin alleviivatusti - huomattavasti ennen kuin sarjan hahmot sen ymmärtävät, on sarjan tekijöiden työpanoksessa jotakin hyvin pielessä. Sarjasta puuttuu täysin tämäntyyppiselle klassiselle salapoliisikonseptille, jossa syyllinen paljastetaan ensimmäiseksi katsojalle, ominainen jännite. Jännite, joka syntyy siitä, miten nuhjuinen sankarimme saa jallitettua pahantekijän, joka pyristelee kaikin mielenkiintoisin tavoin vastaan pitääkseen vapautensa. Siten katsoja kykenee kääntämään epäilyksensä pois sarjan nurinkurisesta konseptista, eläytyä sen maailmaan ja kiehtovan omalaatuiseen päähenkilöön, joka on täysin tarpeellinen ja tärkein tekijä jännitteen luomisessa. Valitettavasti tästä sarjasta ei löydy kuvattua. Ei, koska sarjan perusrakenne jo sen estää, me tiedämme murhaajan, henkilöhahmot tietävät murhaajan - motivaatioiden kartoittaminen ei tuon jälkeen ole jännittävää, koska salapoliisityö tapahtuu käytännössä siististi überteknologisesti ja äärimmäisen geneerisesti piirretyssä tietokonehuoneessa. Eivätkä henkilöhahmotkaan ole sympaattisia ja nuhruisia, vanhalla Peugeotilla ajavia miesetsiviä, saati trendikkäitä HUMMER:illa liikkuvia überetsiviä, mutta tähän epäkohtaan palaan seuraavassa kappaleessa. Kun jännitettä yritetään luoda, kaatuvat yritykset katsojan aliarvioimiseen ja silkkaan typeryyteen, joka luo juonenkäänteitä ja elementtejä, joita katsoja ei voi enään sulattaa, mikä häiritsee suuresti eläytymistä teokseen.

Päähenkilö on ärsyttävä Mary Sue, jonka synkkä insestinen salaisuus on niin typerä, että jopa tämäntyyppisen sodomian huipentumasta, saippuasarja Kauniista ja Rohkeista, löytyy aiheesta enemmän draamallista pontta. Hän on uusi ja tuore kyky suoraan etsiväkoulutuksesta tai jostakin - katsojaa se ei kiinnosta - joka sijoitetaan häpeällisesti Sektioon 9 (sillä ei, Majuri ei huolisi tuota tyttölasta miehen vaatteissa omaan sektioonsa) jota muu poliisiyhteisö pitää likaisena järjestönä. Sektio 9:n tehtävänä on häpeällisesti tutkia muiden ihmisten aivoja eikä tehdä oikeaa ja mielenkiintoista kenttätyötä. Muuhun geneeriseen päähenkilökaartiin kuuluu klassisen sotkuisen mutta katuviisaan miesetsivän, kaksi tyhjänpanttina luuhaavaa naishahmoa, joille ei selvästi homoseksuaalisia alavireitä omaavassa sarjassa ole paikkaa, kliseistä kootun tietokonevelhon ja selvästi hyvin feminiinisen ja tehtäväänsä aivan liian nuoren osastopäällikön. Viimeksimainitusta hahmosta on tehty niin piilotraaginen, että se yksinkertaisesti närästää, vai mitä sanoisimme sankarista, joka nukkuu onttoon Raamattuun kätketty ase rinnallaan, jotta voi olemisentuskan saavuttaessa huippunsa ampua itseään päähän. Koska luonnollisesti tämä tahtoo pitää omat likaiset salaisuutensa, jotka todennäköisesti liittyvät outron aikana näkemiimme pin-up-kuviin. Huomatkaa kyseessä olevan hahmon olevan kaikista kiinnostavin, uhrasinhan tämän varsin perinpohjaiselle analyysille jopa useita rivejä, verrattuna kahteen riviin aidosta päähahmostamme.

Yrityksiä kivuta aidan yli korkeimmalta kohdalta on havaittavissa teoksen tuotannossa. Esimerkkinä yritys esittää päähenkilö omien tuskallisten salaisuuksiensa ja katsojalle käsittämättömän työsuhteen aiheuttaman häpeän metafyysisenä kokonaisuutena, jonka psyykettä kaluavat vielä ne likaiset salaisuudet ja järkyttävät teot, joihin hän tutustuu nähdessään uhrien ja jopa tekijöiden muistojen kautta. Yritys on hyvä, mutta silti katsojan on vaikea samaistua häneen. Herää kysymyksiä, mihin teos ei kykene vastaamaan muuten kuin ennalta-arvattavan kliseen kautta. Usein se vielä liittyy klassiseen "työ jalostaa luonnetta" –hahmokehityskaareen. Hyvä on myös yritys luoda konfliktia oikeuden ja oikeudenmukaisuuden, lain ja lainymmärryksen välille. Moraalinen epätietoisuus voi synnyttää tarpeellisen jännityksen katsojan syventymisen helpottamiseksi, mutta tässä se ei onnistu.

Sarja koostuu useista erimittaisista juonikaarista, jotka tyypillisesti muodostavat yhden tutkittavan tapauksen. Juonikaarien kokonaisuudet vaihtelevat keskinkertaisesta ja jopa lievästi yllätyksellisestä aina ala-arvoisiin synkistelyihin.

Piirtojälki on normaalia, tehosteissaan halpoihin, ”purkitettuihin” ratkaisuihin tyytyvää tyyppiä. Silmille hyppää suuresti kyvyttömyys kuvata kaukana kulkevien hahmotyyppien jalkoja tai ohikulkevia ajoneuvoja, mutta nämä viat ovat tyypillisiä näin halvalle tekeleelle. Henkilöhahmot ovat geneerisiä, yksinkertaistetulla tyylillä toteutettuja.

Lukijoitaan aidosti ihaileva arvostelijanne ei voi kuin ihmetellä, onko tarkoituksena koota jokin sci-finsukuinen saippuaooppera vesitettyjen murhamysteerien ympärille, vaiko jotakin, jota en yksinkertaisesti ymmärrä.