Hopeanuoli

Kaukaisessa ja kylmässä pohjois-Japanin kylässä Kohei Takeda-niminen vanhus, joka metsästää karhuja työkseen, on lähtenyt metsästyskoirineen jahdille. Siellä hän kohtaa koirineen kiistattoman karhujen päällikön, Akakabooton, joka onnistuu iskemään Koheita päähän siten, että tämä menettää kiväärinsä lisäksi toisen korvansa ja palan poskea. Takedan urhea metsästyskoira, Shiro, onnistuu pelastamaan isäntänsä karhun käpälältä. Takeda ehtii ampua karhulta toisen silmän, mutta menettää Shiron, kun karhu tippuu tämä mukanaan rotkoon.

Muutama vuosi myöhemmin Takeda on uusien kouluttamiensa takkuturkkien kanssa kostoretkelä punaharjaista karhua vastaan, mukanaan yksi Shiron pennuista, Riki. Samaan kylässä Kohein pojanpojan, Daisukin koira, Fuji, saa pentuja, joiden isä Riki on. Daisuki pistää merkille yhden pennun erityisen hopeanraidallisen värityksen, ja ristii sen Hopeanuoleksi. Kun Daisuki kuulee, että Kohei on kadonnut metsästysretkellä, eikä poikaa huolita mukaan pelastusoperaatioon, hän lähtee salaa Hopeanuolen kanssa etsimään isoisäänsä ja Rikiä. Nämä löydettyään, kaksikko joutuu Akakabooton yllättämäksi, ja Riki joutuu uhraamaan itsensä, ennen kuin pelastuspartio tulee.

Myöhemmin Kohei kouluttaa tiukilla metodeillaan Hopeanuolesta uuden taistelukoiran, toivoen tämän toimivan kostonsa välikappaleena. Hopeanuoli kuitenkin siirtyy Daisukin toveriksi metsästyksissä, ja karkaa sittemmin valtavan villikoiralauman mukaan, kerätäkseen koira-armeijaa koko Japanin maasta, jolla kukistaa Akakabooton klaani.

Hopeanuoli on yksi parhaista koskaan tehdyistä animeista, ja vaikka se onkin jo yli kaksikymmentä vuotta vanha tuotos, se ei ole menettänyt vankkaa fanikuntaansa. Hopeanuolihan oli myös Muumien ja Lady Oscarin ohella ensimmäisiä animejulkaisuja Suomessa. Vahinko, että se pääsi vain videolle. Itse en voi juurikaan leikattua ja dubattua videoversiota verrata leikkaamattomaan ja alkuperäiskielellä varusteltuun DVD-boksiin, sillä vain jälkimmäinen on minulle tuttu.

Hopeanuolen animaatiotyyli on osaltaan jo hieman vanhentunutta, mikä näkyy esimerkiksi joidenkin hahmojen suttuisuudessa, mutta valoefektit ovat vastaavia usean uudemmankin kanssa. Lisäksi on huomioitava, kuinka paljon vaivaa animaattorit näkivät erilaisten maalausmaisten kohtausten luomiseen.

Hopeanuolen musiikki on jännittävää tilannetta korostavaa, ja varsinkin tunnusmusiikki jää soimaan päähän vielä aimo toviksi. Toinen mainittava musiikki sarjassa oli matala tuubasoolo, joka pärähti aina, kun liikuttiin tai nähtiin suurta ja mahtavaa Akakabootoa.

Ääninäyttely on siedettävää, vaikka joidenkin hahmojen, kuten esimerkiksi hopeanuolen päällikön ja ystävän, Benin, ääni on hiukan liian mahtailevan oloinen, eikä siten sovi välttämättä hahmon persoonaan. Toki Ben on ylväs ja karismaattinen komentaja, mutta samalla ystävällinen ja melko rento. Toinen vaihtoehto olisi saattanut olla umpirehtimäinen sinisilmä-ääni, mutta se taas olisi saanut Benin menettämään osan Benin uskottavuudesta. Hieman vaikea hahmo Seiyoiden kannalta. Toinen hahmo, jonka ääni istui vielä huonommin, oli toisen villikoiralauman komentajan, Smithin ääni. Pikkukoiralla on liian kimittävä ääni, ja joku voi pitää tätä erehdyksessä narttuna. No, tämä sama tehtiin monta Dragonballin alkuperäisdubissa, joten se tuskin kaataa tätäkään.

Hahmot ovat mielenkiintoisia, eikä keskushenkilöissäkään sorruta pahempaan kliseilyyn. Edes tarinan sankari, Hopeanuoli itse, on persoonallinen hahmo, joka kasvaa niin henkisesti, kuin fyysisestikin melkoisesti sarjassa. Myös muilla hahmoilla tapahtuu kehitystä, ja ovatpahan studiolla onnistuneet luomaan yhden rakkaustarinankin tähän. Koirat, jotka liittyvät villikoirien laumaan tarinan varrella, ovat hekin melkoisia persoonallisia. Tiikeriveljekset, jotka Ben on aikaisemmin pelastanut, ovat yhdessä taistelevia rakkikoiria, jotka omaavat uhrautuvaisuutta ja huumorintajua karskin ulkokuorensa alla. Moss, Benin velipuoli, on massiivinen, vahva, muttei tyhmä, mikä estää tätä muuttumasta stereotyyppiseksi lihaskimppu-hölmöläiseksi. Mystinen lauman suurkomentaja, jota Hpeanuoli pitää isänään on oikeamielisyydessään ja oveluudessaan melkoinen vastus yksinkin Akakabooton laumalle. Lauman musta lammas on Sniper, joka pelkää asemansa menettämistä Benille lauman toiseksi ylimpänä koirana. Hahmokonseptin häpeätahraksi nousevatkin karhut. Akakabooton lauma on pienestä määrästään huolimatta täynnä omia persoonallisuuksia (yksikäpäläinen Mosa, arpien peittämä Madara, vanha harppuunoihin seivästetty karhu ja tietenkin Akakabooto itse), mutta nämä eivät vakuuta. Akakabooton oveluutta korostetaan jatkuvasti, mutta olisi luullut tämän haalivan suuremman armeijan itselleen. Lisäksi hermostovauriot, jotka Kohei aiheutti ammuksellaan, ja jotka juuri tekevät karhuherrasta sen über-vihollisen, yltyvät sarjan loppuun mentäessä niihin mittoihin, että heikompia hekotuttaa. Kuvitelkaapa itse kolme kertaa täysikasvuisen lajitoverinsa kokoinen karhu, joka ei tarvitse vastustajiensa huomaamiseen silmiä, ja joka jatkaa huitomistaan menetettyään selkäytimensä, niin saatte tämän nallen. Titenkin tämä on omalla tavalla mielikuvituksekasta, ja sillä saatiin aikaiseksi yksi hirmuisimmista animehirviöistä, mutta ei tälle voi olla nauramatta. Toinen asia, mikä lähinnä huvitti, olivat ninjakoirat, jotka käyttävät jalkapiikkejä siinä missä hampaitaan. Lisäksi elikot elävät vielä suurilla dojoilla ja tutkivat pyhiä kääröjään. Huh huh.

Toinen ongelma, mikä juonta haittaa, on animen loppuminen kesken. Tokihan ohjaaja löysi hyvän kohdan napsaista tarina poikki, mutta nyt jäi näkemättä Hopeanuolen ja kumppanien rällästely susilauman parissa. Tämä ei ole varsinainen vika, sillä tarina ei lopu esim. Neon Genesis Evangelionin tai Hellsingin tavoin päin seinää. Siitä otettiin vain irtonaisempi osa pois.

Hopeanuolen juoni o melko suora, muttei aivan samalla tasolla esim. Naruton tai Dragonballin kanssa. Juonta on terästetty erilaisilla toimintakohtauksilla, joissa koirat repivät toisiaan tai karhuja paloiksi. Ja veri lentää. Jo yksikin rakki vuotaa elämnnestettään Enemmän, kuin kolme nautaa. Ehkä juuri tarinan verisyyden vuoksi tätä ei suosittele nuorimmille… Ellei sitten satu olemaan suurempia otakuja niiden joukossa… Huolimatta juonen raakuudesta, se sisältää useita surullisiakin kohtia, kun usea keskushenkilö heittää lusikkansa nurkkaan. Tämä luo vain uusia tasoja tarinalle. Hopeanuoli ei ole hauska anime, vaikkei synkkyyteenkään vajota. Jotkin kohtaukset sisältävät tahatonta komiikkaa, joka on se pieni verotus ajan hampaalle.

Kokonaisuudessa, Hopeanuoli on hankkimisen arvoinen anime, joka kestää useammankin katselukerran. Itse olin vain lukenut aikaisemmin tästä sarjasta, mutta kyllä kannatti hankkia.

Ginga: Nagareboshi Ginin tarina alkaa, kun metsästäjä Gohei ampuu ja haavoittaa suurta Akakabuto-karhua, joka hermostovaurion vuoksi tulee hulluksi ja alkaa listiä vuoristoseudun asukkaita. Kun ihmiset eivät uskaltaudu uhmaamaan yhä vakavammaksi käyvää karhu-uhkaa, seudun villikoirat alkavat valmistautua taisteluun karhuja vastaan keräämällä Japanin voimakkaimmat koirat yhteen. Villikoirien riveihin liittyy myös tiikeriraitainen karhukoira Gin (Hopeanuoli), jonka isän, Rikin, Akakabuto paiskasi rotkoon Ginin ollessa vielä pieni pentu.

Hopeanuoli on eräs Suomen suosituimmista animeista, kiitos 80-luvun puolivälissä julkaistujen lapsille tarkoitettujen leikattujen versioiden ansiosta. Suurimmalta osalta kiitos suomalaisten aktiivifanien saatiin myös alkuperäinen leikkaamaton versio nähtäväksi pari vuotta sitten. Leikkaamaton DVD sisältääkin melkein kolme tuntia uutta materiaalia (tähän aikaan on laskettu mukaan joka jakson alussa ja lopussa olevat tunnusmusiikit) alkuperäisten ääninäyttelijöiden tähdittämänä.

Yksi Gingan suosion syistä on sen hyvin tehty animaatio. Niin koirat, karhut kuin ihmisetkin liikkuvat sulavasti ja lajilleen kuuluvaan tyyliin. Myös taistelut on osattu toteuttaa tyylikkäästi ja ne voi katsoa useampaankin otteeseen, vaikkakin joitakin ylenpalttinen verenkäyttö voi häiritä. Erityismaininnan piirrostyylistä ansaitsevat myös hienot, maalausmaiset maisemakuvat sekä juoksevat koirat, joiden animointi on onnistuttu toteuttamaan erittäin näyttävästi ja vauhdikkaasti. Piirroslaatu ei kuitenkaan pysy koko ajan aivan yhtä hyvänä, vaan esimerkiksi Mossin kohtaamisessa sekä taistelussa Madaraa vastaan piirroslaadun taso laskee jonkin verran. Kokonaisuutena katsoen piirrokset kuitenkin pysyvät laadukkaina koko ajan.

Animoinnin lisäksi GNG:ssä on erittäin hyvä äänimaailma. Musiikit ovat koskettavia ja mahtipontisia ja sopivat omiin kohtauksiinsa paremmin kuin hyvin. Erityisen mieleenpainuvia ovat Rikin rotkoon putoamisen aikana soiva Sorrow sekä muutamassa taistelussa taustalla mukana oleva Run & Fight. Musiikkien lisäksi myös muut äänitehosteet ovat onnistuneet hyvin ja esimerkiksi koirien ulvonta aiheuttaa varmasti kylmiä väreitä erityisesti sarjan loppupuolella. Myös ääninäyttely on GNG:ssä aivan hyvää, joskaan en itse ole vielä osannut sisäistää täydellisesti japanilaisia ääniä suomalaisten ääninäyttelijöiden kummitellessa vielä mielessä.

GNG:n hahmot ovat kaikki erilaisia persoonia, jotka kehittyvät tarinan kulkiessa. Jopa karhuihin, joihin syvyyden tuominen on hankalaa - kiitos puhekyvyttömyyden - on saatu jonkinlaisia eroja luonteeseen ja taistelutapoihin. Koirahahmoissa ainoa varsinainen miinus tulee narttukoirien lähes täydellisestä puuttumisesta. Cross on koko satapäisen koiralauman ainoa naaraspuolinen jäsen ja vaikka sen rooli on melko vaikuttava, ei se silti ole läheskään yhtä vaikuttava kuin monet muut koirahahmot. On myöskin huomattava, että jos millä tahansa lauman koiralla on vähänkin ”naismaisia” piirteitä (Hyena, Smith) on se automaattisesti muita huomattavasti huonompi taistelija tai muuten vain laitettavissa syrjään.

Gingan julkaisua voisi kohteliaasti sanoa hätäisesti tehdyksi. FutureFilm oli joutunut siirtämään julkaisua entuudestaan jo useamman vuoden ajan ja lopulta se tahtoi saada sen myyntiin jouluksi, joten viiden DVD:n paketista huomaa nopeasti, ettei sitä ole ehditty viimeistellä kunnolla. Eräs huomiota herättävä vika on kohtausvalikot. Ne on toteutettu tyylikkäästi, mutta ykköslevyä lukuun ottamatta kohtauksissa voi siirtyä eteen- tai taaksepäin vain jakson kerrallaan, mikä on minusta aivan liian pitkä hyppäys. Toinen myöskin kiireisestä julkaisusta johtuva vika on suomennos ja sen kömpelyys. Siellä täällä sarjaa esiintyy todella kömpelöitä sanamuotoja sekä lyhenteitä ja loppupuolella koiralaumojen koirien määrät vaihtelevat jatkuvasti ja ilman sen kummempaa logiikkaa. (Tästä ei kuitenkaan varsinaisesti voi syyttää suomentajaa, sillä hän itse on kertonut, että FutureFilm vaati lähettämään luonnosversion suomennoksesta eikä hänen annettu tehdä sitä lopullisen valmiiksi. Tämän takia myöskään suomentajan nimeä ei näy lopputeksteissä.) Minkäänlaisia extroja DVD:illä ei myöskään ole. DVD-boksin ulkoasu on kuitenkin hieno.

Kokonaisuudessaan Ginga: Nagereboshi Gin on jotain, joka jokaisen suomalaisen anime-fanin tulisi katsoa, jos ei muuten niin ihan nostalgian nimissä. Myös FutureFilmille täytyy nostaa hattua, kun ovat saaneet näin vanhan ja melko tuntemattoman animen tuotua DVD:lle Suomeen, kun sitä tietääkseni ei Japanissakaan ole saatavilla kuin vanhoina VHS:inä, vaikka julkaisuun olisi luonnollisesti voinut panostaa hiukan enemmän.