sisällön alkuun
25.11.2017 09.18 SANASTO | KESKUSTELU | PIIRTOLAUDAT | SUOMIMANGA | RSS
 
Kupoli
"Ota Kupoliisi, Otakupoliisi"

Uutis- ja etusivu

Sisältö

Keskustelu

Piirtolaudat

Impromanga 3

Yhdistys

Kupolin palvelinkodon tarjoavat Säätöyhteisö B2 ry sekä Tietovelhot Oy.

Tietoja animesta

päivitetty 16.3.2013

Alkuperäinen nimi:
コゼットの肖像

Translitterointi:
kozetto no shouzou

Pituus:
OAV: 3 jaksoa

Tekijä(t):
Ohjaaja: Akiyuki Shinbo
Studio: Daume

Keskusteluja Kupolissa:

ei ole

Kupolin virallinen arvosana:

****

virallinen arvosana lasketaan ottamalla keskiarvo kaikista tällä sivulla olevista arvosanoista; sekä Kuun teos -arvosanasta että arvosteluiden arvosanoista

Le Portrait de Petit Cossette

Palaa tästä takaisin teoslistaukseen.

Sisällysluettelo

Täysimittainen arvostelu; arvostelijana Herkko

arvostelu on päivitetty viimeksi 16.3.2013

Obsessio, ajatus tahi tunne, joka tahtomatta ja usein aiheuttaa ahdistusta eikä poistu mielestä tahdonalaisin keinoin. Kieroutuneena dominoimishaluiseen intohimoon rakkaudessa, ihmisen suureen ikävään toisen luo ja näin muuntuen pakottavaksi paloksi, myriadiksi ahdistukseksi ja palvonnaksi, voi, miten kaiken kauniin täytyy aina kuolla. Ja niin kuoli, murhattiin, kaunis ja ihanainen neiti Cossette d'Auvergne sulhasensa toimesta, koska Cossette oli kaunis ja liehuva liekin varsi ja hänen sulhasensa vain kuivaa puuta, jonka liekin kirkkaus oli polttaa poroksi.

Murha ei vanhene koskaan, synti ei katoa, vaan tahraa syntiset inkarnaatiosta toiseen. Synnin tahra on puhdistettava ja uhrin on saatava kostonsa. Se on parasta tarjoiltuna kylmänä, sanotaan. Vuosisatoja myöhemmin, oikeassa ajassa ja paikassa, nuori taitelijanalku Eiri Kurahashi kohtaa jotakin aivan yllättävää, paranormaalia, kauniissa venetsialaislasissa. Ja tästä alkaa Eirin matka kostonhimoiseen, intohimoiseen, pakko-oireilevaan ja niin polttavan kauniiseen kidutukseen ja tuhoisan tuskan ihanaan kierteeseen. Oi armas, et satuttane saa minua enää.

Teoksen maailma on vääristynyt ja sen tyyliteltyä tyyliä viljellään runsaasti teoksen miljöön kuvauksessa. Cossetten helvetin yllä kuvatun kuvaston lisäksi myös todellisuuden kuvauksessa keskitytään levottomin leikkauksin ja hehkuvin, levottomuutta herättävin kuvin, yksityiskohtiin, tapahtumiin ja väreihin. Äkkiarvaamattomiin leikkauksiin, jotka eivät kuitenkaan aiheuta katsojassa turhautumista ja levottomuutta. Ne avaavat teoksen konseptia kuvata erään kuvataiteilijan tavoin näkevän, kokevan ja ajattelevan henkilön riivausta, vain niin kuin visuaalisesti näkevä ja kykenevä voi sen nähdä. Ja miten näppärästi, miten selvästi, koko multimedian kuvastoaan hyödyntäen, teos tekeekään tämän näkökulmansa selväksi ja katsojan ymmärrettäväksi. Katsojaa ei kuitenkaan pommiteta symboliikalla ladattujen kuvastojen elementeillä liiaksi, vaan tarinan kerronnan rytmi antaa katsojalle mahdollisuuden havainnoida taustataiteen saloja ja imeä kohtauksen tunnelmaa syvemmältä sameista vesistä.

Idea on syvyyksissä, johon teos kykenee tarjoamaan lukuisia koukkuja katsojan ajatella ja pohtia. Varsinkin pohtia, sillä kuten kerrottu, tässäkin arvostelussa kuvat ovat tärkeitä ja niiden tulkinta on tärkeässä elementissä kun avataan teoksen motiivia. Katsojalle ei tule kuvien ja äänien edessä ahdistusta ja tekijät luottavat fiksusti sanan ja kuvan yhteyteen, eivätkä turhaan pyri symboliikalla kuvaamaan jotakin, jota näytellessään ääninäyttelijä kykenee lausuessaan tavoittamaan paremmin. Teos sekä kertoo että näyttää ja hyödyntää kuvastonsa erittäin hyvin.

Kuitenkin katsoja voi huomioida teoksesta jo pakkopullamaisiksi muodostuneita visuaalisia tunne-elementtejä, joiden ryöstöviljely lukuisissa enemmän tai vähemmän onnistuneissa muodoissa on vienyt tiettyä tunnetilaa kuvaavilta teemoilta terän. Kuvaukset raitiovaunuista tai vilkkuvista liikenteen ohjausvaloista tai monstereita murhaavien minihamesamuraikoulutyttöjen eeppisistä taistokohtauksista lainatuista eleistä ovat väsähtäneitä. Ei kuitenkaan voi olla kummastelematta veren ylimalkaista ja liioiteltua käyttöä. Elementtiä, joka sopii teoksen makaaberiin maisemaan, mutta jos vartin sisällä hyökyy verta ja verenpunaa enemmän kuin Overlook-hotellin hissiaulan kuuluisassa verensyöksyssä, on menty hieman liian pitkälle. Katsoja ymmärtää Cossetten verisen kohtalon verisyyden ja Eirin veriuhrin merkityksen vähemmälläkin hyytävän hurmeen käytöllä. Katsojasta se tuntuukin vain kornilta eikä teoksen taika kanna tai imu vedä. Onneksi teos toipuu näistä rikkeistä nopeasti ja hurmaa siten hurmeisella kuvastollaan katsojan. 

Teos pyrkii kuvaamaan laajoja ajatuksia. Yksi niistä on davidhamiltonmaisen tytöstä naiseksi kasvavan viattoman seksikkään naiseuden idealisoimisen aiheuttamasta synkästä obsessiosta, jossa ideaali taideteos ryhtyy elämään omaa elämäänsä, omana ikonisena ideaalinaan. Se pysyy ikuisesti ihailtavana ikonina, mallin kärsiessä ajan ja realismin vaikutuksista, jossa lopulta obsessiivisen taiteilijan pelko kaiken kuolevaisuudesta. Tulevaisuudesta vääjäämättömästä, jossa ihannoidun teoksen idealisoitu ja rakastettu malli päätyy lopulta ajan tuhkaksi. Tällainen pelko kaiken katoavaisuudesta muuntuu riivatuksi ajatukseksi, jossa taiteen idolisoitu ikoni määrittää todellisuutta, kaiken katoavaisuuden pelon ja rakkauden ikuisuuden katoavaisuuden tiedostamisen tuska. Se tulee muuntumaan vain taiteilijan sisäiseksi konfliktiksi, itse itseään ruokkivaksi noidankeitokseksi ja tarinan ja draaman nimissä, tästä noidankehästä poispääsyyn valitaan vain traagisia ratkaisuja.

Tarina on hyvin mahdutettu kolmeen jaksoon. Se kertoo kestoonsa nähden varsin paljon. Vahvasti hahmokeskeinen tarinarakenne on pelkästään olemassa jonkinlaisena tukirunkona, ollen siten simppeli, luurankomainen ja ehkä pömpöösikin. Eikä se ole kovinkaan mielikuvituksellinen, vaan juoni rakentuu vahvasti siihen miljööhön ja tuntemukseen, joka nousee tapahtumista. Loppu on lunastuksellinen, yllätyksellinen ja hieman kiireinen, mutta onnistuu lunastamaan itsensä. Katsojalle jää selväksi miten teos rakentui vain muutamien tärkeiden kohtauksien/informaatiokertomuksien varaan. Muu kerronta on johdantoja ja jälkipyykkien pesemisiä, näitä ennen ja nähden jälkeen. Sillä nuo katsoja muistaa, muun unohtuessa kovin nopeasti. 

Teos kertoo itsensä varsin lineaarisesti, vaikka onkin kerrontatavaltaan näennäisen rikkonainen. Teos leikittelee kohtausjärjestyksien kanssa hämmentääkseen katsojaa hetkeksi. Esimerkiksi tapa, jolla teos nivoo fantasiakohtaukset realismin näyttämöön, ovat mainioita. Nuo, nivontakohtaukset, usein edistävät jopa tarinakerrontaa tai ainakin rakentavat tunnemiljöötä. Näin kerronta arvostaa katsojaa, mutta ei päästä tätä liian helpolla.

Cossette on idealisoitu ja ikoni, kuin Mona Lisa, noussut suuremmaksi kuolemassaan kuin koskaan eläessään. Mutta ideaaliksi nousun hintana oli mitä kammottavin hirvittävyys. Hahmo on ideaali ja ikoni, viekoitteleva paholainen. Arvoonne sulkeutuva kriitikko uskookin, ettei katsojan ole tarkoituskaan saavuttaa Cossetteen sen syvempää suhdetta. On tarkoitus, että katsojalle Cossette pysyy idealisoituna animaatiotaiteena, jotta me voisimme tarkastella hahmoa objektiivisesti.  Hullaantuminen jätetään Eirin harteille katsojan vain hämmästellessä. Tyypillisesti, kuten Mona Lisallakin, on teoksella omat nurjat puolensa. Cossette on kliseinen, sadistinen kostaja. Niin kaunis kuin kieroutunutkin, niin puhdas ja pieni, niin suuri ja ryvettynyt. Hän on kaksinaamainen.

Eiri on palvoja, joka lankeaa polvilleen kultaisen lehmän loisteen edessä. Hänen kauttaan, teoksen kuvituksessa runsaasti viljeltyjen, hänen piirroksiensa ja luonnoksiensa kautta meille katsojille avautuu toinen ikkuna Cossetteen. Hahmo esiintyy niissä aivan erinäköisenä kuin itse animoitu hahmo, juurikin selkeästi idealisoituna ”moe”:na tai succubuksena. Eiri on se legendaarinen herkkä ja omalaatuinen taiteilijasielu, johon myöskään katsoja ei voi saada tämän obsession yli minkäänlaista yhteyttä. Koko hahmo on rakennettu obsession, Cossetten ideaalin, palvonnan sairauden ympärille. Tarinamme alkaakin viisaasti vasta sitten, kun ensimmäiset selkeät oireet pakkomielteestä ovat Eirissä esillä. Näin ei tarvitse tekijöiden tuhlata aikaa Eirin mudaanin elämän kuvaamiseen. Kuten Cossettekin, on Eirinkin persoona kaksijakoinen. Asuuhan tämän kehossa, astraalihahmona, inkarnaatioketjun päätteenä itse Marco, tuo Cossetten ihailija. Hänen sulhasensa, kadotusta pelännyt kauneuden surmaaja. Murhaaja itse.

Teos nivoo näppärästi Marcon ja Eirin niin erilaiset, mutta niin samanlaiset hahmot yhteen. Omistavan halun hirviö asuu Eirissä. Joten sen uhrin, Cossetten, on puhdistettava tämä ja Eiri on idaalihahmo kärsimään kauneuden palvonnan tähden. Hän on ilmeisesti kovin neitseellinen, nuori ja viaton uhri itsekin. Eirin mundaania elämää kuvaavat teoksen sivuhahmot, joita teos käyttää erinomaisesti ja selkeästi kaikukammioina, peileinä, Eirin ja Cossette -ikonin välissä draamassa. Eirin antautuessa davidhamilton-tyylisen ihannoinnin obsessioihin, malttaa teos kuvata tätä tuhon kaarta myös sivupäähahmojen silmin ja edesottamuksin. Ja miten näppärästi, muutamilla kohtauksilla, teos kokoaa näistä sivupäähahmoista katsojalle toimivan ja inhimillisen kuvan.

Hahmot ovat tässä teoksessa selkeästi vain ”näyttelijän roolin” osassa, sillä niitä ei voi kuvitella elävän ja raadollisen maailman hahmoiksi. Katsoja hahmottaa nämä osana näytelmää, hyväksyen sen, että tarina on tärkein ja hahmot vain tarinan kerronnan välineitä ja vieläpä hyvin onnistuneesti tehtäväänsä valittuja. Parjaamani nipponilaiset hahmostereotypiat tulevat suuresti avuksi katsojan pyrkiessä hahmottamaan sankariparia ja tärkeimpiä sivuhahmoja. Tämä tapa on onnistunut, sillä katsoja ei ehdi keskittymään liikoja hahmojen teknisiin puutteisiin tarinan hurmatessa. Hahmot jäävät etäisiksi, geneerisiksi ja siksipä sivupäähahmoja hyödynnetään vain, kun näillä on jotakin todellista tarvetta tarinan miljöön luomiseksi tai sen edistämiseksi. Päähahmot ovat käytännössä vain puhuvia päitä. 

Ääninäyttelijät tekevät tämän teoksen valmiiksi. Jopa vähäisimmissä rooleissa olevat äänet onnistuvat kohtauksien luomisessa ja niiden nitomisessa osaksi kokonaisuutta. Ääninäyttelijät kirjaimellisesti puhaltavat sielun teokseen. He avaavat teosta resitoiden nautittavasti teoksen runsaita repliikkejä, kyeten kuitenkin toimimaan tehokkaana vastapainona, omana selkeänä elementtinään, vasten kohtauksen visuaalisia elementtejä ja tapahtumia.  

Teoksen musiikki on kiehtova potpuri klassista, moderniklassista ja ties mitä muuta, aina vokaaliteoksista sykkivään instrumentaalimusiikkiin asti. Luonnollisesti, teoksen tyylin nimissä, musiikki on mahtipontista ja laajaa. Varsin odotettua huttua sisältävä musiikkimatto ei yllätä edes lyhyen musiikkivideojakson kohdalla, jossa heleästi vokaalejaan painottava naissolisti on ääneltään heleä ja kaunis laulaessaan tunteita ja muita mitäänsanomattomia.

Taiteen ja taiteilijan suhde, kaiken katoavaisuus, neitseellinen kiehtova kauneus ja kuinka ikoni syrjäyttää ihmisen. Teos sisältää kaikkea tätä ja jotakin muutakin, joka vaatii pohdintaa, mutta ei ole liian vaikea pala pohdittavaksi. Teon on sopiva, outo ja ihana erikoisuus, joka vaatii ainakin suurta animaatiosymboliikan ymmärrystä avautuakseen täysin. Kaiken kaikkiaan, teos on hyvin odotettu kuvaus herkän taitelijasielun nyrjähdyksestä tämän ihanan taiteen ja vielä ihanamman, mutta kuolevaisen taiteen rinnalla, mallin kolmikantaisesta ongelmasta. Teos ei ole herkkä, vaan jyristelee varsin kaikenkattavan lanan kanssa läpi teemansa, mutta ei ajaudu siten herkkyyteen panostavien vastaavankaltaisten tarinoiden ongelmiin. Teon onnistuu olemaan kovin aikuismainen ja järkevä kokonaisuus, jota arvon kriitikkonne, tarinan suhteen, ei osaisi parantaa.

Kenties ei pikaiseen uudelleenkatseluun, mutta ei täysin uudelleenkatselukelvotonkaan. Kypsyttelyä vaativa on tämä viini.

Hyvää Huonoa
  • fiksu
  • kaunis katsella
  • kunnioittaa katsojaa
  • hahmot
  • tarina (varauksin)
  • kauneusvirheet selkeitä
Arvosana: ****

Haluat ehkä takaisin teoslistaukseen tutustuttuasi tähän sivuun.

tätä sivustoa ylläpitää Anime- ja mangayhteisö Kupoli ry
tietoa - sivukartta - rekisteriseloste