Madlax

Gatzh-Sonikaa pidetään kansallisvaltiona kansainvälisesti varsin pathétique:na. Todellinen cul-de-sac niille onnettomille jotka ovat jääneet tämä coup d'état :n partaalla kompuroivan kansallisvaltionvaltion sotatoimialueille. Susmentionné maahan on juuttunut kovapintainen femme fatale Madlax joka raapii sodan trés masculin maailmassa palkkansa palkkasoturin vivahteikkaissa tehtävissä. Kaukana tästä viidakkoisesta periferiasta, sodan infernaalisista kauhuista asuu Margaret Burton, privilége nuori neitonen, joka nauttii maansa Nafrece:n korkean sivistyksen tuomasta rauhasta. Mutta hänen hauté cultur tranquillité on romahtava hänen törmätessään outoon objet de intésserantiin. Tätä objet petit a, salaperäistä kirjaa, jolla on paha tapa harventaa lukijakuntaansa, jäljittää tuntematon faux. Eräs salaperäinen kasvoton organisaatio, jolle puolittain naamioidut kasvonsa antaa salaperäinen agent provocator Friday Monday. Tämä sattuma heittää Margaretin sivistyksen frontiéreen, ihastuttavaan Gatzh-Sonikaan, yhteentörmäykseen Madlaxin kanssa, seikkailuun jossa heidän menneisyyksiensä yhteinen mystére personelle' paljastuu. Kohti hyvän ja pahan kamppailua missä surl les bords piirretään uudestaan hyvä ja pahan välillä, eikä panoksena ole kuin maailman kohtalo. Ilman mahdollisuutta edes viimeiseen esprit d'escalier'hen.

Ja odotettavissa on delicat chique tyttösten ja grande pyssysten ympärillä pyörivää amusementia, todellista korkeakulttuuria. Eikä yhtäkään klisheetä, jolla femme fatale tyyppinen hahmo luodaan, jätetä kääntämättä tai käyttämättä.

Siinä missä teoksen henkisen sisaren, Noir -sarjan, juoni eteni rivakasti saavuttaen kuitenkin varsin eeppisiin mittoihin menevän juonenkäsittelyn, Madlaxin juonen juoksua voi verrata hyvällä maulla ja humoristisesti Läntisten Alppien vuorijäätiköiden valumisnopeuteen. 

Juoni avautuu hitaasti, tarkoituksellisen hitaasti, vihjaillen paljastuvaa mysteeriota. Jännitystä pyritään pitämään yllä katsojan kiusaksi tai iloksi, yksinkertaisesti ollen selittämättä liikoja. Näin onkin juonessa mahtipontisuuden nimissä otettuja suuria riskejä, jotka lankeavat valitettavasti silloin tällöin katsojan eteen suurina epäloogisuuksina, liian usein varsinkin puolivireisinä ja vesitettyinä toteutuksina. Teoksen juoni kärsiikin hyvin pitkälti uskottavuusongelmista, varsinkin teoksen viimeinen juonikaari on sisällöltään karvasta huttua, jonka edessä katsoja menettää luottamuksensa viihteen taikamaailmaan, eikä teoksen huipennus kestä illuusion kadottaneen katsojan epäluuloista tarkastelua.

Juoni on kuitenkin tarpeeksi polveileva pitääkseen edistyessään katsojan mielenkiintoa yllä.

Tekijöiden pyhänä pyrkimyksenä oli todennäköisesti luoda rauhallinen, aikuinen, toimintatrilleri mystisin alaviittein. Siinä tekijät onnistuvat vain hetkittäin. Aikuinen toimintatrilleri ei tarkoita sitä, että teoksen juonen annetaan unohtua turhanpäiväisten keskustelujen alle.

Sarjassa ei ole juurikaan kohtauksia joissa ei olisi dialogia, jonka pitäisi tavalla tai toisella liittyä teoksen mysteeriöihin.

Siksi teoksen tekijät ovat selvästi hakeneet tekosyitä viljellä liian paljon rauhallisia ja tunnelmallisia sekä alleviivatusti merkityksellisiä kohtauksia, korostaakseen dialogin sisällön merkitystä. Ja näitä lyhyitä mitäänsanomattomia kohtauksia viljellään niin usein, että tämä kohtauksien sisältämä melodraaman suodattamaton määrä alkaa puuduttaa katsojaa, joka tahtoisi jonkinlaista toimintaa, edistystä, teoksen ylipäätänsä päättyvän.

Kun ”tyttölöit ja pyssyi” -tason toimintaa teos annostelee hyvin nuukasti, mutta tuolloin toimintaa täynnä olevat kohtaukset ovat yleensä pontevia, kohtuullisesti koreografioituja mutta niistä ei välity ihmeen ja jännityksen tunnetta. Teos unohtaa joskus olevansa ”tyttölöit ja pyssyi” -hippa ja sijoittaa väkivallan sekä toiminnan näkökulmamme ulkopuolelle. Kummallinen ratkaisu toimintatrilleriin, varsinkin kun tämä ratkaisun tarkoitus ei ole rakentaa jännitettä.  

Kyvyttömyys tasapainoilla tasapäisen ja puhdittoman mysteerion ratkomisen sekä pyssyhippatrillerin välillä syövät teoksesta sen parhaimman puhdin. Ja loppua kohti, teos menee hyvin pitkälti yli sovinnaisen ja syvälle selittämättömään mysteeriensä kanssa, katsojan jäädessä auttamattomasti rannalle. Teos kiinnostuu lopussa näet aivan liikaa omasta mytologiastaan, joka ei ole kertakaikkisesti ole kovinkaan kummoinen. Huonosti rakentuvat mysteerit epävakaalle perustalle, tämän tiesivät jo muinaiset dekkarikirjoittajat. Ja dialogilla, raskaalla dialogilla, pilataan teoksen loppu, ja siitä tehdään lähes täydellinen antikliimaksi. Lopulta ilman loppua, tuntuva loppuhuipennus on pitkitetty, venytetty, latistettu, hahmot keskustelevat keskenään yhdentekevästi teoksen yhdentekevän mytologian yhden tekeväisyyksistä, ilman minkäänlaista toimintaa tai edes yritystä luoda draamaa. Tylsä, harmaa toteutus latistaakin lätyksi ne suuriksi yllätyksiksi tarkoitetut paljastukset, jotka liittyvät sankarittariemme yhteiseen taustaan ja menneisyyteen. Tylsistynyt katsoja jää tuijottamaan loppua vain epäuskon varassa.

Sankarittaremme Margaret ja Madlax ovat persoonaltaan flegmaattisia, yksiulotteisia ja kovin lakonisia, teos kuvaakin heidät irrallisiksi tästä maailmasta. Päähenkilöt vaativat paljon ruutuaikaa avautuakseen katsojalle, mikä sopiikin teoksen rauhalliseen tahtiin. Ja kun tietoja sankarittariemme kompleksisista komplekseista lopulta annetaan, ne alleviivataan aina yksinkertaisimmankin katsojan iloksi. Alleviivaus pätee myös muihin merkittäviin juonenkäänteisiin eli ne eivät jää huomaamatta. Hahmojen kaarti on kovin karvaton ja stereotypia-akselilla varsin laajalle sijoittuva. Vai mitä sanotte väkinäisen kekseliäästi nimetyn hahmon, Friday Mondayn habituksesta, tämän toimiessa sarjan suuren vastustajan salaperäisenä agent provocator extraoriginel:na, jonka kehittämiseksi tekijöiden on täytynyt tutkia tarkasti erään suuren tyyli-ikoni Erik ”le Fantôme de'l Opéra”:n muoti ja käytösvinkkejä.

Maanantaisin perjantaita kaipaava ei valitettavasti jää ainoaksi hahmoksi, joka on suoraan lainattu joko toisesta teoksesta tai perusstereotypioiden tietokannasta. Kaikki sivuhahmot eivät ole yhtä mielenkiintoisen banaaleja, pois lukien stereotypiaansa hyvin edustava ”taisteleva meido”- kuin edellä kuvaamani riman epäkorrekti ylitys. Teos käyttää onnistuessaan paperinohuita sivuhahmoja tehokkaasti, jopa monipuolisesti edistämään pääjuonta. Jotkut sivuhahmoista ovat mielenkiintoisempia seurattavia kuin nimetyt päähahmot. Siten onkin mukava seurata, miten hahmojen kanssakäymisen kautta teos luo mukiinmenevää henkilödraamaa, koka ei ole kaikkein omaperäisintä tai edes kekseliäästi suoritettua.

Ääninäyttely suoritetaan kovin tyypillisesti ilman ainuttakaan ääntä, joka olisi tavanomaisuudesta poikkeava, niin hyvässä kuin pahassa. Monipuolinen niin instrumentaali-, tribaali-, klassinen- kuin vokaalipainotteisia kappaleita sisältävä ääniraita on selvästi olemassa ja omaa selvän painotuksensa luodakseen tunnelmaa. Kierrätyksestä huolimatta monet kappaleet ovat iskeviä, toimivat jopa itsekseen ilman visuaalisia apukeinoja. Loppujen lopuksi taustamusiikkimatto on teoksen parhainta antia siivittäen siten teosta leppoisasti eteenpäin. Ärsyttävyys nousee esille, kun teoksen loppupuolella erästä populaarikappaletta toistetaan lähes jokaisessa jaksossa. Tämä teos ei kertakaikkisesti kestä toistuvaa kuuntelua. Overturen modernin klassinen, jopa new age -tyyppinen naisvokalistin vokalistin äänen heleyteen rakentuva musiikki-ilottelu on linjassa muun musiikkimaton kanssa. Finalen poppikappale on yhtä tuskallisen tuskaton kuin nipponpoppikappaleet vain voivat olla.

Studiolle tyypillistä jälkeä ovat parhaimmillaan sopivan yksityiskohtaiset taustat, sekä miltei nenättömiksi tyylitellyt henkilöhahmot. Jälki on totuttua, odotettua ja selkeää. Kaikkein näteintä ei ole tuo hieman suttuisen oloinen taide, joka tarjoilee silloin tällöin jopa silmäkarkkiakin, onnistuen luomaan visuaalisia ihmeen tunteita katsojalle. Varsinkin taustat yllättävät positiivisesti vaihdellen miltei yksityiskohdattomista geneerisistä mössöistä aina lähes maalauksellisuuteen asti. Ja pseudoeiffeltorni näkyy jokaiseen ikkunaan, kuten romantisoidussa valon kaupungissa kuuluukin.

Teos pyrkii olemaan kovin omalaatuinen ja syvällinen seikkailusarjaksi, mutta teoksen sisältö on rakennettu kovin varman päälle. Selvät viitteet ja lainaukset Noir-sarjasta, epäinhimilliset sankarittaret ja kaiken mystifioinnin takana on banaali mysteerio, joka ei lunasta lupauksia. Noir onnistui pitämään mystifioinnin sopivissa rajoissa, eikä katsojaa hukutettu näennäisten arvoituksien, eksistentiaalisten filosofisten onnenkeksikysymyksien murusiin. Madlax kahlaa arvoituksissa ja mysteerioissa, viikkolehtien astrologien ympäripyöreiden ennusteiden murumeressä, ilman aitoa syvällisyyttä, mutta teoksesta puuttuu se jokin, henki. Turhanpäiväisyyksistä keskustelu korvaa rempseän turpaan vedon. Koska toiminta, uhkeat naiset ja pyssyt ovat lapsellista ja vetoavat vain pervoihin miesotakuihin, niin pitkitetty dialogi ja siten tapahtuva epätoiminallinen ajatusten vaihto yhdistettynä sporttisiin mimmeihin, tekee teoksesta aikuismaisen ja feminiinisiin katsojiin vetoavan.  Ei näin, ei todellakaan näin. Aikuisuus ja vakavuus eivät tarkoita loputtomia jaaritteluja ja siten puuduttavaa tylsyyttä. Aikuisuus on vahvoissa trillereissä, se että teoksessa on vakavia aiheita, jotka otetaan tosissaan ja niitä käsitellään vakavasti, mutta jännitystä ja toimintaakin unohtamatta! Siihen mikä uppoaa naiskatsojiin, en ota tässä kantaa.