Origin: Spirits of the Past

Kaikessa teknologisessa pöyhkeydessään mahtava Homo Sapiens on lyöty polvilleen. Todisteena luonnon aggressiivisesta paluusta, on kappaleiksi repeytynyt kuu. Tuo uskollinen kiertolaisemme, ihmiskunnan teknologian tavoitettavissa oleva maailma maailmamme ulkopuolella, toimi ironisesti luonnon moukarina. Niin satoivat kivet tulisina taivaalta, syöksyivät lohikäärmekasvit Kuun pinnasta ja niin... Lopulta jäljelle jäänyt ihmiskunta palasi barbarismiin tai suoraan takaisin keskiajoille synkille, elämään muinaisen suuruuden raunioissa. Ympärillään suuri metsä ja sen kummalliset Zrudi-asukkaat, toisella laidalla teknologiaa kannattavat saastuttajat. Hurraa penisilliini! Innokas ja nuori, tuon uuden uljaan raunioituneen maailman asukas, nimeltään Agito, törmää erään arkipäiväisen seikkailun aikana mysteeriseen ja kohtalokkaaseen jäänteeseen menneestä.

Staasikapselien asukkaista lähes kaikki ovat kohdanneet kohtalonsa, ja heidän kalmistonsa lepäävät vajaatoimisen kapselikeskuksen kehdoissa. Mutta yhdessä sykkii punainen valo, joka houkuttelee Agiton tutkimaan lähdettä lähemmin. Ja katsos, herää prinsessa Toola unesta satojen vuosien mittaisesta.

Toola herää maailmaan, jossa kaikki ei ole kuin ennen, jossa elämä on rankkaa, elannon hankkiminen työlästä ja ihmiskunta elää metsän pelossa. Ja tietenkin, hän on avain hyvään ja pahaan. 

Vaikka animaatiostudiona on hyörinyt GONZO, teoksen ilmapiiri, visuaalinen ja tarinatekninenkin, ovat paljolti velkaa Studio Ghiblin merkkiteoksille: Tuulten Laakson Nausicaa ja Prinsessa Mononoke - molemmista löydätte arvosteluni ja Nausicaä:sta löydätte jopa mangan arvostelun arvosteluarkistoistamme -  ja lopun kävelevän teknologisen Mt. Doomin, teos on teemallisesti velkaa mestarin tuotokselle.

Luonnollisesti teos kertoo aivan oman tarinansa, mutta yhtymäkohdat niin visuaalisessa ilmeessä kuin tarinateknisinä miljööratkaisuina, ovat liian selkeitä ohitettavaksi. Pidänkin näitä yhtymäkohtia hyväntahtoisina pastisseina suuren studion ja suuren mestarin töitä kunnioittavina lainauksina. 

Konflikti wanhojen hyvien agraariaikojen ja tulevaisuuden teknologisen onnelan välillä, tuodaan teoksessa esille enigmana katsojalle. Teos ei rakenna metsästä hyvää tai teknologista sivilisaatiota haluavista metsääkään parempia, kuten ei myöskään metsän ja teknologian välissä asuvien Neutral Cityn asukkaiden raskaasta raadannasta.

Kun sankarimme tekevät päätöksensä siitä, minkä tahojen leireihin he siirtyvät, ryhtyy katsoja hämmästymään, miten varsin aikuismaisesti, mutta silti lapsikatsojille suunnatusti teos käsittelee tätä eroa. 

Teos tekee selväksi, että valinnoilla on aina vaikutuksensa niin valinnan tehneeseen ja hänen ympäristöönsä. Ja suurissa valinnoissa vaikutukset ovat kertaluokkia suurempia, kenties käsittämättömiä laajuudessaan. 

Teos ei kuitenkaan jää pohtimaan valintojen raskauden filosofiaa, vaan etenee juonellisesti hyvin reippaasti eteenpäin. Ihminen liittoutuu, ystävystyy, mieluiten ”omiensa” kanssa. Mutta näihin ideoihin jääkin teoksen todellinen ”oma” omaperäisyys, aivan oman maailman rakentaminen.

Varsinkin Toolan motiivi valintaansa on selvä. Hänen kaipuunsa kotiin, omaan aikaan ja paikkaan tuodaan koskettavasti esille lyhyessä kohtauksessa, jossa hän yrittää ottaa yhteyttä kommunikaattorillaan jo satoja vuosia sitten tomuksi muuttuneisiin ystäviin ja rakkaisiin. Me emme tiedä keihin. Samalla kun Neutral Cityn asukkaat ovat hänet toivottaneet tervetulleeksi, ottaneet kotiinsa asumaan ja rakentaneet ystävyyttä. Tämä pieni kohtaus, valintaäänineen, kertoo hyvin paljon hetkessä: yksinäisyyden, muukalaisuuden, tunteet, joita sankaritar sisimmässään kokee välittyvät hyvin, kirkkaasti ja kauniisti.

Toola onkin toiseksi mielenkiintoisin hahmo koko teoksessa. Häntä voisi luonnehtia studion ja miksei myös Ghiblinkin suosimien sankarittarien perityypiksi. Eikä hahmossa siten ole juurikaan esittelyä kaipaavia ominaisuuksia, vaan hahmo on helposti lähestyttävä, sopiva sankaritar simppelille tarinalle. Agito on liian simppeli hahmoksi, joka on studion sankaristereotypioiden mukainen, eikä Agitosta ei saa kovinkaan helposti kiinni. Kriitikkonne saa kuvitelman siitä, ettei tuotantotiimi juurikaan viitsinyt panostaa Agiton kertomukseen. Kunhan lainaa hyviä ideoita, miehen työstä ja isäin teistä ja henkisestä perinnöstä, luoden näistä elementeistä odotettuja, nopeasti ohi olevia kaaria.

Mielenkiintoisin hahmo on teknologiaa kaipaava eversti Schunack. Hänen tehtävänään on olla teoksen pahis, mutta hän on hyvin pitkälti myös sankarikin. Ja varastaa hyvin näyttämön sankareilta.

Schunackin hahmo peilaa Toolan alienaatiotuntemuksia, ja siten hänen motivaationsa ovat ymmärrettävissä. Ja kriitikkonne sulattaa tämän ”herrasmiespahuksen” mielen muutoksen teoksen lopussa, vaikka voisi narista siitä, miten typerä tuollainen ”armahtava” loppu onkaan, mutta se sopii hyvin pahikselle, jonka perimmäinen tarkoitus on, ymmärrettävästi, tuottaa vain hyvää maailman kaikille kansoille. Palauttamalla takaisin moderni maailma, jossa penisilliinillä parannettiin sairaita ja riski naisen menehtymiseen synnytyksessä oli lähes minimaalinen. Kenties keskiaikaisen agraari arcadian kustannuksella. Kriitikkonne on lääpällään, everstimme on kerta kaikkiaan kovin ihastuttavan sulavakäytöksinen ja ymmärrettävä pahis.

Muut hahmot ovat yhden vitsin olentoja, eikä niistä voi kertoa juurikaan tätä ylimalkaista luonnehdintaa enempää.

Teos on satu ja sadun illuusio vaatii lähestulkoon ehdotonta uskoa sadun maailmaan. Kyynisyydellä ei ole paikkaa teoksen unelmamaailmassa. Teoksen juoni kuitenkin on ahdettu täyteen liikettä ja tapahtumia taaten, ettei katsoja ehdi kyllästyä. Teos kaipaisi hitaita kohtauksia ja teos kaipaisi hieman enemmän kerrontaa. Esimerkiksi katsojan on hankala ymmärtää selkeästi katsojalle muukalaisen Agiton ratkaisuja tai ylipäätänsä Agiton ”leirin”, metsän, kummallisuuksia. 

Meille ei ehdi muodostua kokonaiskuvaa tästä oudosta maailmasta ja sen tapahtumista. On kuin katsojalle vilautettaisiin jotakin uutta ja mielenkiintoista. Aivan uutta maailmaa, joka on kuin meidän: tuttu peilimaailma outouksineen. Tekijät ovat menneet niinkin pitkälle maailmanluonnissaan, että ovat luoneet muinaiselle teknologiselle sivilisaatiolle aivan oudot kirjoitusmerkitkin, mutta Suurmestari J.R.R.T:n kanavoiminen on muutoin jätetty puolitiehen. Teos sortuu maailman luomisessa liiallisesti nojaamaan vihjauksiin, kryptisyyteen. Tämä kostautuu teoksen aikana, varsinkin teoksen lopussa.

Nausicaässa meille sentään kerrottiin metsästä, sen kummallisuudesta ja syistä sen uhkaavuudelle. Nyt metsä, tuo ”hyvä” näyttäytyy ainakin arvon kriitikollenne pelottavana ja oikukkaana petona. Ei lainkaan luottamuksen arvoisena. Jos katsojien on tarkoituksena epäillä teknologiaa, kannattaa metsää, epäillä molempia tai valita puolensa, annetaan katsojalle kovin vähän elementtejä arvioitavaksi teoksen luddiitin ekologisen sanoman lisäksi. Vesitetyn sanoman, kuluneen sanoman ja ennen kaikkea typerän sanoman. 

Teoksen kaaret ovat selkeitä ja juonen käänteet marssivat vastaan kuin Spartalaisten falangit. Käänteet on toteutettu riemukkaasti, mutta eivät tarjoa juurikaan mitään uutta. Teos on juonestaan velkaa jo mainitun suurmestarin teokselle kuin vaikkapa studion Shangri-La –animaatiosarjalle. Näissä kierrätettyjä tarinateknisiä kliseitä teos varjelee kuin pilkukas klisheetiikeri pentujaan: hellästi, lämpimästi ja rakkaudella. Eikä nuole karhealla kielellään teoksen klisheetiikeri pentujensa ohutta pentukarvaa teoksen omaperäisyyden laikukasta pintamaustetta pois, vaan tarjoaa pörröiset klisheetiikerit söpöinä ja ihastuttavina ja juonielementit teknisesti toimivina katsojalle. Katsojalle, joka ei pentujen, varjeltujen kiiltävien kliseiden riemussa, ei söpöyden ja ihanuuden tähden, kenties, ehdi erottamaan klisheetiikerinpentua toisesta. 

Eikä lopussa katsoja oikein ymmärrä, miksi hänen pitäisi hurrata metsälle. Teos kertoo hyvin hatarasti niistä tekijöistä, jotka vaikuttavat lopussa sankarien päätöksiin. Päätös siitä, että muinaisen deus ex machinan käyttö on pahasta kaikille, tehdään varsin perustelematta. Katsoja, joka on nähnyt ”luonnon” aiheuttaman tuhon ja kaaoksen, ei kriittisesti ajateltuaan tyynny sankariparin toteamukseen siitä, että ex machina on paha ja tuhoava. Ei ole visuaalisia elementtejä, ei ole juonen käännettä vahvistavia visuaalisia vihjeitä, vain huonoa tarinakerrontaa. Loppu, joka ei ratkaise mitään, mutta on sentään väkinäisesti onnellinen.

Loppu on puolittainen, lässähtävä ja hyvin helposti ennakoitavissa, ja se pettää katsojan, joka hetken jo kuvitteli kohtaavansa omanlaisensa ekologisen postapokalyptisen jännärin, jossa rikottaisiin teknologian ja biologian välisen yhteensopimattomuuden tabu. Oltaisiin siis luovia.

Vähemmän toimintaa. Vähemmän paasausta. Enemmän kerrontaa.

Arvoisalle kriitikollenne jäi puolittainen kuva hahmoista ja sankareistamme, puolittainen kuva koko teoksen kauniista ja värikkäästä, kiinnostavasta maailmasta. Ehkäpä teoksen näkökulma, tutkielma Toolan tunteista, vie liian paljon ruutuaikaa maailman rakentamiselta.

Ghiblin teoksien sankarit ja sankarittaret ovat pääasiallisesti sinuja toimintaympäristöjensä kanssa.

Teos on varsin kaunis katsella, sillä studio tekee parastaan visuaalisessa ilmeessä. Voisin narista kolmiulotteisten objektien tietyistä visuaalisista ongelmista, mutta nämä ongelmat ovat helposti ohitettavissa, eivätkä pahenna kauniin teoksen ilmettä. Koneporno on nättiä, luonnon leirin tunnusomaiset efektit taas hieman luonnottomia.

Huomioikaapa te ääninäyttelijöistä kiinnostuneet sielut, kuten me muutkin, fakta. Fakta on se, että teoksen ääninäyttelijät ovat pääosin luoneet uraansa näyttelemällä kokovartalollaan elokuvien selluloidille ja televisiotuotannoille, ja silti he onnistuvat luomaan onnistuneilla näyttelytöillään hyvin allekirjoittaneen puukorvaan, Ghiblimäiseltä kuulostavan äänimaiseman. 

Teos on kaunis satu, joka jättää ajattelevalle katsojalle kuitenkin hämmentyneen olon. Tuntuu kuin varsinainen tarina vasta alkaisi sen jälkeen, kun tuo luddiiti typeryys on tarjottu lopussa. Kaunis katsella, mutta kerta kaikkiaan hatara ja kiivaasti etenevä juonirakenne tekevät teokselle haittaa. En pitänyt Nausicaä -elokuvaa kovin suuressa suosiossa, sillä sekin kärsi samoista juoniteknisistä ongelmista. Tämän kuitenkin ymmärsi, olihan elokuva suurmestarin ensimmäinen kokoillan elokuva, elämäntyön alku ja elämänsä teemojen kokoelma. Paljon aiheita, vähän selluloidisekunteja, joilla aiheita käsitellä tavalla, joka olisi niiden arvoinen. Sama ongelmat on kopioitu tähän: toisen studion tuotantoon. Kummallisen pitkälle viety ja pastissi, kummastelee kriitikkonne.

Teoksen on kuitenkin seistävä yksin, ilman peilauksia merkkiteoksiin, kuuluisan studion kuuluisiin tuotantoihin. Elokuva seisoo yksin kuin teoksen lopussa kohdattava uubermecha, itse kävelevä Mt. Doom. Hatarasti harppoen leveillä jaloillaan, täynnä kuumaa ilmaa ja hehkuvia kekäleitä, mutta ei ydintä kiinteää, ei paineessa jalostuvaa timanttia. Savua ja tulta, ei sisältöä.