Redline

Linnunrata, tulevaisuus. ”Sweet” JP:n unelmana on päästä kerran viidessä vuodessa järjestettävään extream-autourheilutapahtumaan nimeltään Redline, joten hän on noussut urallaan, toverinsa ja managerinsa Frisbeen kanssa, jokkisluokasta ammattilaiseksi. Kamppailua kohti äärimmäisen autourheilun kuningasluokkaa varjostaa vain mafian kanssa tehdyt sopimukset, jotka ovat vieneet sankarimme jopa vankilaan asti.

Järjestetysti hävityn kilpailun jälkeen sankarimme makaa sairaalasängyssä ja kokee menettäneensä kaiken. Pääsy kuninkuusluokkaan oli liian lähellä, mutta niin kaukana sittenkin. Unelmat ovat pirstaleina. Mutta sitten tarttuu kohtalo peliin ja sankarimme pääsee kuin pääseekin Redline-kilpailuun. Katsokaa loput sitten itse.

Redline-elokuvassa hahmot, juonirakenne ja draama ovat miltei toissijaisia elementtejä visuaalisuuden alttarilla uhrattavia ja millainen visuaalinen maailma katsojaa odottaakaan. Maailma, joka on täynnä toisistaan poikkeavia visuaalisia tyylejä. Keskenään sotivat elementit luovat harmonisessa kontekstissaan täysin toimivia yhdistelmiä, lähtien Tähtien Sodan alkuperäistrilogian visuaalisesta ilmeestä, päätyen ranskalaisen sarjakuvapiirtäjän ja elokuvadesignerin unohtumattomaan jälkeen ja ne vielä yhdistettynä pömpöösin Heavy Metal -elokuvan visuaaliseen ilmeeseen. Tämä länsimaalainen tapa hahmottaa sarjakuvien ja animaatioiden näkyvää maailmaa törmää selkeästi japanilaiseen tapaan toteuttaa ja nähdä animoidun teoksen visuaalisuus ja maailma ja aivan rehellisesti varastaen, tekijät eivät muuta lainaamiensa elementtien omissa konteksteissaan edustamia tarinankerronnallista osuutta. Eli sitä, mitä elokuvien ja teoksien visuaalisen ilmeen tekijät ovat halunneet kertoa esteettisillä valinnoillaan niistä kertomuksen osapuolista, joille ovat ilmeet suunnitelleet. Tähän kovin kuvakerronnallisiin elementteihin lisätään ripaus tehdasmuotoilua lainaamalla rehellisesti amerikkalaisten autoteollisuuden designin huipentumia autoilun kultakausilta. Ja lopulta nämä lainatut, varastetut ja rakkaudella valikoidut elementit pakataan CERN:n suureen hiukkaskiihdyttimeen ja singotaan toisiaan kohti lähes valonnopeudella. Tästä kolarista syntyy Redline-elokuvan sykkivä, outo, tuttu ja kummallinen, mutta silti selkeä ja toimiva, vahvasti visuaaliseen kokemiseen rakentuvan maailman sekoitus. 

Kolarista aikaansaatu visuaalinen ja teemallinen ”mulinex-mixi” kaadetaan myös teoksen pääsivuhahmojen ja selkeiden sivuhahmojen muotteihin. Lisätään tähän visuaalisen desing jähmettymään sekasotkuun hieman, ja rehellisesti, satunnaisotannalla stereotyyppisestä persoonallisuudesta poikkeavia omituisuuksia ja muita erottavia attribuutteja. Siten luodaan totutun oloisia hahmoja pienin selkein erikoisuuksin. Näin luodaan maailma täynnä outoja olentoja pomppivilla suurilla rinnoilla varustettuja tötterökorvaisia nais(?)olentoja. Koiramaisia olentoja, joiden kantikkaissa kalloissa on tuijottavan pullottavat ulkonevat silmät. Teoksen outous jatkuu koneiden ja laitteiden kuvaamisessa. Konemaailmojen oudot sotakoneet, kilpailijoiden ajoneuvot, ties mitkä yksityiskohdat ja rakkaudella animoidut pienimmätkin piiperrykset täyttävät katsojan näkökentän. 

Katsoja imaistaan Linnunradan hämärään kosmopoliittiin tulevaisuuteen ja lavealla pensselillä maalattuun galaktiseen yhteisöön, jonka sekasortoisen harmoniseen ilmeeseen tuovat osansa eri sivilisaatioiden ja yhteisöjen omat esteettiset elementit. Monokulttuurisesta ja helposti lavastettavasta avaruus sci-fistä ei ole jälkeäkään. On jotakin tuttua, jotakin outoa ja jotakin, joka ei ole täysin tästä maailmasta! Elokuvan visuaalinen ilme voi toimia vain ja ainoastaan piirrettynä ja animoituna. Tämä ilme voi ensin hämmentää, sitten kummastuttaa ja ahdistaa runsaudellaan, mutta lopussa katsoja luovuttaa ja antaa tuon virrata, sillä hän ei voi estää visuaalista tykitystä, joka vain kiihtyy teoksen kiitäessä toiminnantäyteiseen loppuunsa asti. Kenties oudon ja tuntemattoman pelkoa hälventääkseen, eivät aivan kaikki hahmot ole visuaalisesti animetyylistä poikkeavia. 

Varsinkin sankariparimme, ”Sweet” JP ja Sonoshee McLaren, on toteutettu varsin totuttuun anime-tyyliin. JP ja Sonoshee ovat selkeästi yhden, kenties kahden, attribuutin stereotyyppisiä hahmoja. Tämä ei kuitenkaan teoksen yksisilmäisessä ja yksioikoisessa maailmassa ole haitta. Koska teos keskittyy kuvaamaan hengästyttäviä, adrenaliinin täyteisiä kilpa-ajoja, ei teoksessa jää aikaa kertoa hahmoista tarkemmin. Siten katsoja ymmärtää näkevänsä vain vilauksia hahmojen persoonallisuudesta. Informaatiota, jonka avulla hän itse täyttää kolot. Tämä toimii ja osaltaan ei toimi. Varsinkin sankariparin romanssi tulee täysin ennakoimatta rakentuen takaumiin, ollen kerronnaltaan liian yksipuoleinen luodakseen käsityksen molemminpuolisista tunteista ja on käytännössä ohi ennen kuin alkaakaan. Vaikka romanssikaari pyrkiikin tuomaan esille Sonosheen taustaa, se on käytännössä aivan turha puhumattakaan siitä, että jotkin romanttisen kaaren kohtaukset hieman rikkovat autourheiluanimaation henkeä. Teoksen mafiajuonikaari toimii paremmin, on miehekäs eikä riko autourheiluanimaation henkeä. Mutta voi veljet, näiden juonikaarien yhdistäminen toimii Redlinen kummallisessa maailmassa ja siten katsojalle muodostuu kuva, ohut mutta eheä, sankaripariskunnastamme, joka ei kestä kriittistä tarkastelua.

Ytimenä on, että hahmot koostuvat kaikin puolin katsojan tuntemista ja totutuista elementeistä. Tämä helpottaa visuaalisesti oudon hahmon ymmärtämistä ja sijoittamista tarinan jatkumoon, mutta niissä on jokin erikoinen attribuutti, joka erottaa heidät persoonina totutusta ja oletetusta stereotypiasta. Oudosta oraalifiksaatiosta kärsivä mafioso, taikatytöt odotettuine ponnekkaine eleineen tai ties mitä muuta. Parodioidakseen autourheilun, ja vaikkapa nipponissa suosittua idoli-teeman ympärille syntynyttä mediateollisuutta tarjoavat tekijät meille lyhyet mediakatsaukset sankarimme kilpakumppaneihin siten luoden meille nopeasti ja ymmärrettävästi kuvat kilpakumppaneista. Se tarjoaa katsojalle kilpakumppaneista mentaaliset kuvat ja niihin sopivat raamit, joissa kilpakumppanit pysyvät teoksen ajan.

Kilpailukohtaukset ovat täynnä adrenaliinia, hehkuvaa kuumuutta ja hyistä cooleutta. Katsoja ei piittaa taustojen yksityiskohdattomuudesta ja staattisuudesta. Ne ovat statisteja: taustoja hyvin ohjatuille toimintatapahtumille, joista kilpailukohtaukset koostuvat. Aina tapahtuu jotakin: nappeja painetaan ohjaamoissa, vipuja vedetään, polkimia poljetaan kuin poljettaisiin polkupyörää, osia irtoaa, ohjuksia sinkoilee ja räjähdykset välähtelevät. Viis siitä, että parempiakin tehosteita on nipponinmuassa tuotetuissa animaatioissa nähty. Katsoja ei ehdi jäädä pohtimaan yksityiskohtia teoksen kiitäessä jo seuraavaan tapahtumaan. Ja ohjaus, voi ystävät, ei ole tarkkaavaisuushäiriöistä kärsivän kofeiinilla terästetyn oravan jäljiltä. Ei, sillä kaiken hehkuvan kiireen keskellä meille tarjotaan saumattomasti toisiinsa liittyviä kohtauksia. Ja kohtauksia, joissa vallitsee kerronnan rauha, syyn ja seurauksen saumaton suhde pysyy hyvin hallussa. Katsoja ymmärtää siten tapahtumat, jotka näytetään katsojalle kaikessa rauhassa. Ja kriitikkonne hämmästyykin, miten perinteisesti kohtaukset on tuotettu ilman kokeellisuuden häivääkään. Ilman osallistuvia kameroita tai muita hoputtavia teennäisiä elementtejä, joilla luodaan vain kaaosmaisia kohtauksia katsojan hämmennykseksi.

Järjellisesti ja kriittisesti tarkasteltuna teoksen vahvuudet ovat ohjaus ja visuaaliset elementit. Kiirehdittyjen draamakaarien vastapainona ovat kiihkeän korkeaoktaaniset kilpailukohtaukset. Kaikki muu: hyvä juoni, hahmot, draamakaaret ja ties mitkä kerronnalliset draamalliset elementit ovat lähes turhia. Teos tullaan tuomitsemaan vain ja ainoastaan sen visuaalisen ilmeen tähden. Hahmot ovat onttoja, tarinankerronnassa rikotaan uskottavuuden rajoja, koetellaan kontekstin reunoja. Aivan liian usein, jotta kriittisemmän katsojan usko teoksen maailmaan säilyisi. 

Ja kuten teos itse, on tämäkin arvostelu kirjoitettu mentaalivirran tyyliin. Ja toisin kuin teos itse, tämä arvostelu ei edes yritä olla cool.