sisällön alkuun
25.11.2017 09.17 SANASTO | KESKUSTELU | PIIRTOLAUDAT | SUOMIMANGA | RSS
 
Kupoli
"Suomalaisten fanien palvelemista jo vuodesta 2002"

Uutis- ja etusivu

Sisältö

Keskustelu

Piirtolaudat

Impromanga 3

Yhdistys

Kupolin palvelinkodon tarjoavat Säätöyhteisö B2 ry sekä Tietovelhot Oy.

Tietoja animesta

päivitetty 23.12.2012

Alkuperäinen nimi:
そらのおとしもの

Pituus:
1. kausi: 13 jaksoa

Tekijä(t):
Studio: AIC
Ohjaaja: Hisashi Saitou

Muita medioita:
manga, 16 osaa, jatkuu
animen toinen kausi, 12 jaksoa
kaksi light novelia
peli

Keskusteluja Kupolissa:

ei ole

Kupolin virallinen arvosana:

***

virallinen arvosana lasketaan ottamalla keskiarvo kaikista tällä sivulla olevista arvosanoista; sekä Kuun teos -arvosanasta että arvosteluiden arvosanoista

Sora no Otoshimono

Palaa tästä takaisin teoslistaukseen.

Sisällysluettelo

Täysimittainen arvostelu; arvostelijana Herkko

arvostelu on päivitetty viimeksi 23.12.2012

Sankarimme on rauhaa ja hiljaisuutta rakastava herrasmies. Hän nauttii elämän pienistä iloista, tuoksutellen kukkasia elämän polkujen varrella; seuraillen lintusten leikkiä ikivanhan kirsikkapuun oksastoissa; ihastellen maalaisarcadian kauneutta, nojaten kauniin ikuisen kirsikkapuun pysyväisyyttä hehkuvaa runkoa vasten; ja myös tuoksutella, kosketella, maistella ja ihannoida ihastuttavan – mutta kovin temperamentiltaan äkkiväärän ja tappavan karateiskun omaavan – uhkean lapsuudenystävä/naapurintytön pikkumustien pehmeydestä ja tämän piilossa pysymättömien etu-ulokkeiden kauneudesta. Niin sankarimme elämä soljuu eteenpäin, omalla painollaan ja rauhassa, herrasmiehen nautiskellessa siitä mikä hänelle on todella tärkeää. Sankarimme elämä kuitenkin päättyy, uuden alkaessa, kovin rytinällä. Hänen rauhaisaa eloaan putoaa, kirjaimellisesti, taivaasta häiritsemään uhkea ja ikioma taikatyttöystävä. 

Teoksen vahvuus on sen rakenteellinen nokkeluus, ja tämä nokkeluus on teoksen varsin hyvin pohditussa, erittäin hyvin soljuvassa toteutuksessa. Näiden perustuksien varassa teos voi tehdä tarvittaessa teemallisia siirtymiä draaman ja komedian asteikolla pysyen silti hilpeänä komediana. Ja näin hämätään katsojaa, siirretään hyvillä tarinateknisillä keinoilla tämän huomio pois siitä, ettei draama, juoni tahi hahmot tarjoa käytännössä mitään uutta tulkintaa hyväksi havaituista, totutuista, perusrakenteista. Mutta tuo kiiluva pilke, teoksen toteutuksen silmäkulmassa, miltei meta-asenne teoksen toteuttamisessa pelastavat paljon. Siten katsoja ymmärtää, ettei teosta pidä ottaa vakavissaan vaan puhtaana eskapistina fantasiana. Käytännössä teos ottaa ja hyödyntää hyvin ja rakkaudella kaikki pikkutuhmat, tuhmat, suoranaisesti rasvaisetkin koulukomedialliset vitsit, rakentaa niiden ympärille mitä puhtaimpia screwball-rakennelmia ja tarjoaa ne näyttävästi ja möykkäävän aggressiivisesti. Mutta niin selkeästi, niin vähäisin yllätyksin ja tasoin, ettei teoksella ole juurikaan suurta uudelleenkatseluarvoa.

Taikatyttö/mechtyttö/tytteleitetmassatuhoaseit-teemalliselle animaatiolle poikkeuksellisesti teos pitää tuhokonetaikatyttöjensä keskinäiset kamppailut aisoissa, ja kun teos niitä esittää, ovat kamppailut hyvin lyhyitä ja kiihkeitä. Muutoin teos keskittyy, yllättäen, komedian ja kevyen kouludraaman pyörittämiseen. Teos pitää sisällään kaiken sen, mitä tarvitaan kouluhaaremiteoksen rakentamiseen komediallisessa merkityksessä. Kuitenkin teos hyödyntää tämän aineiston, genren rajoja hieman kolkutellen, omalla tavallaan.

Teoksen hahmot ovat juuri sellaisia kuin ne ulkoasultaan ovat. Käytännössä hahmoista ei ole juurikaan siten kerrottavaa. Teos hyödyntää nämä stereotyyppiset hahmot mainiosti, luoden odotetun synergisen ryhmän, jonka yhteisten ja jäsenten omien edesottamuksien seuraamisesta katsoja nauttii. Sillä tutuissa hahmoissa, ennakoitavissakin, on oma turvansa, jolloin pienetkin muutokset odotettuun hahmokaarien esityksen aikana tarjoaa turvallisia yllätyksiä rakastettavien kliseiden keskelle uupuneelle katsojalle. Kaiken kaikkiaan toimiva, ei yllätyksellisin tai omalaatuisin hahmokavalkadi, jonka stereotyyppisyydestä otetaan varmasti aivan kaikki ilo irti. Stereotypioita hyvässä käytössä siis.

Teos on varsin puhdas komedia, joten draama on hyvin kevyttä ja erittäin hahmokeskeistä, eikä siten mitenkään kummoista. Käytännössä vain kahdelle angeloidihahmolle on kirjoitettu jonkinlaista henkilökohtaista draamarakennetta. Liittämällä vahvasti hahmojen olemuksen draamaan, teos löytää keinoja liittää draaman lyhyet kohtaukset osaksi komediaa ollen rikkomatta teoksen yleistä hilpeää henkeä. Nämä keinot ovat yllättävän nokkelia, koska ne luottavat katsojan kykyyn lukea mediaansa hyvin. Komedian ja tragedillisen draaman vuorottelun luodaan kontrasteja, joiden avulla lyhytkin draaman kaaren kohtaus saa itseensä lisäpainoa, jonka arvon nostamiseen katsoja itse osallistuu omalla nokkeluudellaan.

Komediasta jää katsojan, varsinkin kaltaiseni herrasmiehen, mieleen runsaat fanipalvelulla vuoratut ja niiden varaan rakastetusti rakennetut sketsit. Pervojen vitsien, tuhmien pikemmin, ympärille teos luo komedian verkon, jonka ytimestä löytyykin yllättäen teoksen innokkuus tehdä hienovaraista parodiaa menneiden vuosien suosituista televisio-mangojen elämää suuremmista elementeistä ja niitä viljelleistä teoksista. Parodian tulkinnassa teos luottaa katsojan itsensä otakuuteen, sillä varsin harvoin teoksen parodinen sketsi on itsetarkoituksellinen ja alleviivattu. 

Nokkeluus on teoksen ydin, joten teoksen huumorinkin on oltava varsin nokkelaa, ja tätä se on.

Siten pikkutuhmuuden varaan rakentuvat sketsit ovat suuresti oikeutetut teoksen konseptissa. Tämä ei tarkoita, että teos jäisi jauhamaan odotettuja ”Iik! Pervo, tirkistelijä!” -tason vitsejä, vaan pyrkii rakentamaan näiden vitsien perustalle jotakin uutta. Eräs parhaimpia pikkutuhmuuden varaan rakentuvia sketsejä on eräs monimutkainen ja varsin pitkälle viety sketsi, jossa otetaan perusidea pervon hahmon kiinnostuksesta ”pantsuihin” ja viedään tämä korkealta ja kovaa aidan korkeimman piennan yli.  Ja uskokaa pois tällaista variaatiota ”pikkarifetisshistä” ette ole ennen nähneet. Tuoreutta on haettu ja löydetty lihaksi nolostuttavaan vitsiin, jonka pitäisi olla jo kulunut atomin ohueksi.

Komedian esityksessä teos on parhaimmillaan ja nokkelimmillaan, kun siinä resitoidaan suurieleisesti suuria ja pienehköjäkin parodisia vitsejä mahtipontisissa sketseissä. Parodioita, joita ei aina suoranaisesti kohdisteta mihinkään tiettyyn teokseen tai tuotokseen, vaan tietyn genren tai juonirakenteen ytimeen, jolloin katsojan ymmärrys viihteen rakenteista punnitaan. Näiden vitsien ääressä, mediaansa pitkään lukeva ja ymmärtävä katsoja tuntee olevansa totuuden äärellä. Ja nämä vitsit ovat erittäin, hyvinkin, riemastuttavia. 

Mangan suureksi ystäväksi tunnustautuvan kriitikkonne on kuitenkin huomautettava teoksessa hyödynnetyn nk. eläintarhasketsin kärsineen suuresti siirrosta animoituun mediaan. Tämä mangassa loistavasti rytmitetty, esitetty ja vauhdiltaan herkullisesti asteittain kypsyvä puhdas screwball-sketsi, joka täyteläisyyden saavutettuaan, laukeaa miellyttävästi ja jonka hilpeän hihityttävä jälkihehku ei helpota lainkaan nauruun tukehtuvaa lukijaa, on valitettavasti animaatioversiossa latistettu ja kahlittu. Koska kyseinen sketsi selvästi hyödyntää sarjakuvan kerronnan tuomia mahdollisuuksia täysin rinnoin, kummasteleekin arvon kriitikkonne sitä, miksi kyseistä sketsiä on ylipäätänsä yritetty siirtää liikkuvaan mediaan. Sketsistä jää pois, täysin, lukijan oma kyky tulkita paneeleissa ja ennen kaikkea niiden välissä tapahtuvia asioita.

Teos valjastaa käyttöönsä koko audiovisuaalisen repertuaarin. Jo alkuperäismangassa teoksen piirtojälkeä muunnetaan, tarvittaessa, ajamaan esitetyn kohtauksen komediallista/melodramaattista etua. Animoitu yhdistää tähän yleensä komedian nimissä käytettyyn tehokeinoon vielä audion. Ääninäyttelyn sekä ennen kaikkea taustamusiikin, joka vaihtelee kiertävästä suuruutta ja hurjuutta kuvaavasta pontevasta kuoroteoksesta, häpeilemättömän ihastuttavan vihastuttavaan pontevaan nipponpoppiin, komediallisista syistä muunnettuun klassiseen asti. Tarkkakorvainen kuulija kyllästyy parin instrumentaalikappaleen olemassaoloon, niitä kun jauhetaan turhan usein draaman kohtauksien taustatukena. Teos leikittelee introilla ja outroilla, jotka ovat usein leppeitä pop-tyylin laulelmia tai sitten joskus aivan jotakin muuta, joissa on havaittavissa yhtymäkohtia aina musiikkivideota myöten katsotun jakson päätapahtumiin. Komedian nimissä ja sitä rakastavasti palvellen: varsin erikoinen ja onnistuessaan hyvinkin huvittava ratkaisu. Myös musiikkijaksoja viljellään teoksen aikana, ne ovat siedettäviä ja odotetusti upotettuja osaksi teoksen komediallista kokonaisuutta.

Intro on tunnetusti, nipponpoppia huonosti arvostavan, kriitikkonne mielestä varsin mukiinmenevä ja tempoaan ja tekstiään myöten varsin selkeästi, ja siten hyvin integroitu niin musiikkivideoonsa kuin teoksen draamalliseen ytimeen. 

Ääninäyttely on hyvä laadultaan ja tuttu ääniltään. Katsoja, joka suosii tämäntyyppisiä teoksia, on äänien kanssa hyvin kotonaan. Samat äänet, ja samoista näyttelijöistä lähtöisin olevat, ne siellä tekstiä kertovat ja sieluja hahmoille rakentavat, kuin missä tahansa muussakin, tämäntyyppisessä suositussa ja onnistuneessa komediassa tai draamassa. Ja tämä ei ole paha asia, sillä katsoja tuntee olevansa hyvissä käsissä ja voikin siten sulkea aivojensa ylikuormittuneet osat, lepuuttaa järkeään, koomisen järjettömyyden järjellisen esiinmarssin edessä, kenties huvittuen näkemästään.

Taide ja hahmodesign ovat odotettuja ja moderneja, eivätkä tarjoa yllätyksiä. Kuten myöskään ei teos pääse yllättämään katsojaansa visuaalisilla kikkailuilla, vaikka jotkin kolmedeetehosteet ovatkin varsin näppäriä. Telkkarisarjaksi teos on kuitenkin varsin tasainen ja hyvälaatuinen ulkoasultaan. Teos yrittää tarjota silmäkarkkia, mitä tulee mukiinmenevästi animoituihin taistelukohtauksiin, mutta ei ihan onnistu. Jotkin ratkaisut ovat mielenkiintoisia, mutta eivät järisyttäviä, vaikka toteutukseen on selkeästi panostettu. Samoin teos selkeästi säästää efekteissään, mitä tulee esimerkiksi mundaanien maakulkuneuvojen, autojen, animointiin. Ne vaikuttavat staattisilta laatikoilta, jotka lipuvat liian moniulotteisina laatikkoina vasten liian vähän ulottuvuuksia omaavia taustoja, ollen siten selkeitä rikkeitä katsojan silmäniloa vastaan.

Teos on keveä. Sen raskautettu sisältö on täynnä keveyttä, keveää ja typistettyä taikatyttö genreilyä, keveää ja typistettyä kouludraamaa, kevyttä ja nokkelaa parodiaa keveää fanipalvelua ja kevyttä huumoria. Raskaan kevyt ja maukas välipala vakavamman viihteen parissa tai yksin iltapäivien ratoksi nautittuna. Suosittelen.

Kolme kunnioittavaa tähteä. Kolme tähteä kahden ulokkeen ihanalle gainax-liikkeelle, joka on huumaava hillityt herrasmiehet, yksi tähti salatulle temppelille, maljalle ja kaiken alulle, salatulle alueelle, tavoitellulle, kaukaiselle, suloisesti kätketylle. Ei hassumpi arvosana teokselle, joka on niin pömpöösi, että yhdistää trailerissaan omaan höttöiseen introonsa klassista musiikkia. Ei mitä tahansa barokkimestarien koukeroisia rakennelmia, vaan sinfonisen runon nimeltään Finlandia intron. Kyllä, teos on niin mahtipontisen pömpöösi. 

Sivuhuomautuksena: Arvon kriitikkonne ei voinut olla kiinnittämättä huomiota teoksen arvosteluhetkellä maamme kaupallisessa mediassa pyörivään miesten deodorantteja mainostavaan teokseen. Tässä teoksessa esitellään arvostellun kaltaisen sarjan perusidea, jopa tietyt perussketsit, taikatytön tapaamisesta, tämän aiheuttamiin komediallisiin kommelluksiin ja aina kilpailijan saapumiseen asti. Taitavat katsella romanttisia komediallisia taikatyttöjä käsitteleviä japanilaisia animaatioita mainosfirmoissakin, uskoo arvon kriitikkonne.

 

Hyvää Huonoa
  • oivaltavat sketsit
  • oivaltavat draaman kohtaukset
  • ne kliseet
  • nokkeluus
  • eikä juuri sitten mitään muuta
  • kliseet
Arvosana: ***

Haluat ehkä takaisin teoslistaukseen tutustuttuasi tähän sivuun.

tätä sivustoa ylläpitää Anime- ja mangayhteisö Kupoli ry
tietoa - sivukartta - rekisteriseloste