sisällön alkuun
21.10.2017 00.44 SANASTO | KESKUSTELU | PIIRTOLAUDAT | SUOMIMANGA | RSS
 
Kupoli
"Minä menen aina comilla :D"

Uutis- ja etusivu

Sisältö

Keskustelu

Piirtolaudat

Impromanga 3

Yhdistys

Kupolin palvelinkodon tarjoavat Säätöyhteisö B2 ry sekä Tietovelhot Oy.

Tietoja animesta

päivitetty 13.4.2014
Space Pirate Captain Harlock -logo

Alkuperäinen nimi:
宇宙海賊キャプテンハーロック

Translitterointi:
uchuu kaizoku kyaputen haarokku

Pituus:
1 elokuva

Tekijä(t):
Ohjaaja: Shinji Aramaki
Studio: Toei Animation

Muita medioita:
manga (5 kirjaa, 1977-1979)
anime (42 jaksoa, 1978-1979)
sekä paljon muuta!

Keskusteluja Kupolissa:

ei ole

Kupolin virallinen arvosana:

***

virallinen arvosana lasketaan ottamalla keskiarvo kaikista tällä sivulla olevista arvosanoista; sekä Kuun teos -arvosanasta että arvosteluiden arvosanoista

Space Pirate Captain Harlock

Palaa tästä takaisin teoslistaukseen.

Sisällysluettelo

Täysimittainen arvostelu; arvostelijana Herkko

arvostelu on päivitetty viimeksi 13.4.2014

Kaukaisessa tulevaisuudessa ihmiskunta on levittäytynyt halki tunnetun universumin. Gaia-koalitio hallitsee ihmiskuntaa isonveljen ottein, pitäen hiipuvan lajimme rautaisessa silkkihansikkaan otteessaan. Lajimme hiipuu, sillä universumi on paljastunut luotaantyöntäväksi paikaksi, jossa ihminen ei voi vain elää. Niin ihmiskunta pyrkikin takaisin kotiinsa, kehtoon, karkotettu tuhlaajapoika palasi kotiinsa ryminällä. Suursota johti Maan karanteeniin, Gaia-koalition nousuun valtaan ja kapteeni Harlockin kapinaan korruptoitunutta valtaa vastaan. Tuhotakseen tuon vapaustaistelijan ja vastuuttoman terroristin lähettää Gaia-koalition sotapäällikkö Erza veljensä Yaman salaiselle tehtävälle. Mikä onkaan kapteenin salaisuus, mikä onkaan Gaia-koalition eettisen motivaation syvyys ja mitä tekee Yama, päätyessään repivien henkilökohtaisen elämänkatsomuksen ja uskon rikkovien ristiriistojensa keskelle. Myös kapteeni Harlockin persoonan synkkä ulkokultaus varisee, synkkyys hehkuu miehestä, tämän motivaatiot ja kunnia joutuu kyseenalaistetuksi. Epävarmuudessa vain yhteen voi luottaa; Arcadia purjehtii aina tähtien aavoilla, mesaanimastossaan liehuen lippu kallon ja ristiluiden. Lupauksena vapaudesta, vapautensa arvoisille.

Elokuva näyttää hyvälle, niin hyvälle että sitä voisi pitää läheisenä sukulaisena modernin ajan peliohjelmain esirenderöidyille pelitapahtumaa pätkiville välinäytöksille. Tämä tarkoittaa käytännössä huimaa yksityiskohtaisuuden tarkkuutta, niin taustoissa kuin taustoittavissa objekteissa, aina aparaatteja myöten. Koneporno on siten näyttävää, mutta latteahkoa ja ponnetonta. Tämän näyttävyyden rinnalla yksinkertaistetuilta patsailta vaikuttavat hahmot vain saavuttavat näennäisellä fotorealismillaan pelätyn, Outouden laakson kadottavan pudotuksen jyrkän reunan. Tämä rike on peittyvä, ei aina tarkkaakaan katsojaa häiritsevä. Mutta tämä riiviö pomppaa esille irvistelemään katsojalle aina silloin tällöin. Yksinkertaistamalla ja nukkeanimoimalla hahmot niiltä riistetään mahdollisuus olla yhtä ympäristönsä ja maailmansa kanssa, vähennetään niiden luontaisuutta ja siten ei löydetä inhimillisyyttä. Näin luodaan hahmoja, jotka ovat patsaita, eivät eläviä. Näin Lilleri Lalleri keikkuu outouden laakson rajalla, eivätkä kaikki animoijat nipponinmaan ja korean demokratian voi pudonnutta Lalleria pelastaa. Onneksi pidättyväisyyttä pidetään Nihonin maassa hyveenä, onhan se liima mikä pitää yhteisön kasassa ja elokuvamme hahmojen animaation poissa Oudon laaksosta.

Suurmestarin taruista tuttujen hahmojen visuaalisen ilmeen designpäivityksessä on selkeästi menty niin pitkälle todellisuutta kohden, kuin vain voidaan, muuttamatta suurmestarin visioita totaalisella tavalla. Selkeästi kuitenkin rikkoen liiaksi niitä suurmestarin asettamia määreitä, mitä tulee hahmon persoonallisuuden rakentamisen ja esittämisen suhteen. Voisi sanoa, että hahmojen visuaalinen muutos on pienempi, verrattuna siihen väkinäiseen tarkoitushakuiseen modernisaatioon mitä hahmojen persoonallisuuksille on tehty. Omituiset otukset, hahmot omalaatuiset kuin stereotyyppiset ovat poissa, tilalla on puhtaita stereotyyppejä. Kuten deus ex machinan voimalla kulkevia ihmisvihaajia, puhtaita seksipommeja sekä nipponilaisen maailmankuvan tuntien, rasistisia tummahipiäisiä ”ganstoja”.

Oudon laaksosta ovat varsinkin Harlockin laivan naisten hahmojen design, joka on kaivettu esille laakson matalasta pervouden kuopasta. Hahmot pukeutuvat pääsääntöisesti nahkaan ja bikineihin tai pelkästään bikineiden alaosaan. Näin ollen teoksen puhuttavin kohtaus on erään naishahmon nollapainovoimassa suorittama suihkukohtaus, joka ei ole mielenkiintonsa arvoinen. Uskokaa sanaani, sillä suosiossanne paistatteleva kriitikkonne on nähnyt aivan kaiken, kaiken. Kriitikkonne ymmärtää että alkuperäisteoksessakin oli oma hienoinen ja selkeä fanipalvelun tasonsa, mutta näin räikeä muutos on mielestäni rikos.

Inhimillisiltä hahmoilta odotetaan täyttä inhimillisyyttä, niin ovat aivomme luotu, lähes poikkeuksetta, maailmaa tulkitsemaan. Eivätkä hahmot täyttä inhimillisyyttä tule saavuttamaan. Näin ollen aivomme, inhimillisiä eleitä tulkitseva, näkee kohtauksissa vain patsaita ja puhuvia nukkeja. Sieluttomia, elottomia, kasvoiltaan naamionjäykkiä ja huulisynkältään epäonnisia. Ei niitä elävöitettyjä selluloidihahmoja, nipponin mediateollisuudelta odotetun estetiikan huipentumia, joilta aivomme eivät odota täyttä inhimillisyyttä. Ja näin Lilleri Lalleri keikkuu aidalla, Outouden laakson rajalla, koko elokuvan ajan. Kun kurkistatte, te tekijät suuret, ohjaajat ja tuottajat, laaksoon Outouden. Outouden laakso ei vain kurkista takaisin, vaan se jää irvistelemään teoksenne taiteen taakse, pelleilemään katsojienne kustannuksella!

Mutta miten kaunis onkaan elokuvan milijöö, kun ummistaa silmänsä sen epäonnistumisilta. Miten hienoja visuaalisia kohtauksia saakaan elokuvantekijä aikaan, kun tämän lääkitys on ollut kohdallaan. Kun tämä on ymmärtänyt käyttävänsä vapaata ja imaginaarista kameraa, muistanut olevansa taikuri, todellinen ja aito illuusioonisti. Ja tuolloin, luodaan kameran huimia läpiajoja halki Arcadian pääkannen aina suoraan kapteeni Harlockin syliin. Mutta muutoin on tyytyminen vain jo Errol Flynnin piraattiläjäyksissä vanhoina pidettyyn kuvataiteeseen tai esimerkiksi Neo-Taisteluplaneetan loppuunsa asti lanseeraamiin ”reagoiva kamera”-avaruudessa kikkoihin ja kliseisiin. Tästä huolimatta, tämän tähden, teos on kaunis katsella. Niin kaunis on maa ja milijöö. Niin vähäisillä tavoilla, ilman illusionistin intohimoa, saadaan siitä puristettua taidetta katsojalle. Joka haluaa enemmän.

Arvoonne sulkeutuva kriitikkonne on havainnut että; sen kauniimpi on teos katsella, sen typerämpi on teoksen juoni. Finaali fantasia -elokuva, kuten kapteeni Harlock, lankeavat molemmat samaan tyhjyyden ja sekavan juonipunoksen mahtipontiseen ja tyhjältä kolisevaan ansaan. Mahtavaan ja monisyiseen sekä eeppiseen ja fantastiseen juoniteemaan, joka on kuitenkin aivan liian suuri möhkäle teoksen kestoon ja tekijöiden kerrontakykyyn nähden. Tarkoituksena siten onkin vain tuottaa teatraalista roskaa, mahtavuutta, mahtavan visuaalisen elementin rinnalle. On katsojan vaikea kiinnostua aidosti tarinan tapahtumista.

Hahmojen välille ei synny aitoa saati teennäistä toimivaa yhteyttä. Ne ovat vain kliseisiä nukkeja patsastelemassa tässä typerässä näytelmässä. Edes mahtavaksi kuvattu Harlock ei kykene pelastamaan henkilöhahmojen kaartia niiden perinpohjaiselta latteudelta. On kuin Harlock olisi latistettu kaiken hahmona edustamansa teemain kitsch-romppeeksi, ilkeäksi avaruushaltijaksi, ihmisvihassaan kirotuksi Ahabiksi, Monte Criston kreiviksi, omaan elokuvaansa. Saaden arvon kriitikkonne pohtimaan itsekseen, onko kapteeni Harlockilla enää olemassa sitä todellista aitoa omaa painoa ja arvoa, niin kertomuksiensa hahmona kuin yleismaailmallisena hahmokliseenä joka hahmosta on muodostunut? Elokuvan vastaus on valitettavasti kyselyyni negatiivinen, uudistus ei onnistunut vakuuttamaan vastaisesta. Silti uskon vastaiseen, näin uskoo elokuvakin minun uskovan, siksi elokuvan Harlock onkin teoksen mielenkiintoisin otus. Valitettavasti.

Ei hahmojen rakentaminen jää yrityksen tähden vaillinaiseksi, ei, teos käyttää hyvin aikaansa perustellakseen katsojalle hahmojaan ja niiden valintoja. On vain todettava että annetut taustoitukset ja toimien sekä juonenkäänteiden perustelut ovat typeriä, kliseitä, onttoja, loppuun pureksittuja kuin hattaran tukikeppi. Ja yhtä mielenkiintoisiakin katsella, paitsi ei niin tahmeita.

Koska teos ei tartu tahmeaan pintaan, kuin sinkityn pronssipatsaan tai botox(tm)-nuken kasvoilta valuva vesi, valuu tuo yritys taustoittamiseen ja kerrontaan yli hahmojen. Tarttumatta niihin, tekemättä niistä aidon oloisia. Käsikirjoitus ei vain kanna henkilödraaman kohdalla pitkälle. Niinpä teoksen todelliseksi sankariksi valitun Yama-miekkosen kliseisen kasvutarinan päälle on vieläpä liimattu suuri ja melodramaattinen perhedraama. Joka on suuresta juonellisesta merkityksestään, ruutuajajastaankin, huolimatta vain tarinan ytimen päälle liimattu kuivunut tarra. Varsin ennalta arvattava elementti. Eikä sankari Yama ole niin ambivalentti motivaatioiltaan kuin teos haluasi hänet esitellä. Hänen draaman tarrassaan ei ole liiaksi sitä substanssia, joka jäisi katsojan kynsien alle, kun tuota kuivaa tarraa, perhedraamaa, tämä tutkien ja koetellen raapaisee. Vaan on vain ontto, turha, päättämätön, poukkoileva antiteesi siitä sankarista, hahmokliseestä, jota tämän pitäisi kuvata.

Tämän rinnalla muiden hahmojen, paitsi Harlockin ja Miimen, tausta- ja kehitystarinat ovat epäolennaisia. Heidän tarinansa ovat otoksia Harlock- sarjan eri tarinankerronnallisista inkarnaatioista, siten vahvemmin osa suurmestarin laveasti kertomain tarinain ”kaanonia”. Mikä ei yllätä kokenutta katsojaa, kuin hitusen, ollen siten parasta tarinan täytettä mitä teos voi tarjota. Eikä kummankaan kehitystarina etene mihinkään, koska näiden hahmojen ei tarvitse kasvaa vaan käytännössä muuttaa mieltään, sankarin, Yaman edesottamuksista vaikuttuneina. Täytettä. Vaikka Harlockin hahmo onkin kärsinyt inflaatiota, parhaimmat kohtaukset pääsääntöisesti rakentuvat Harlockin hahmon toimien ympärille. Kelvoimmat, surkeimmat ja sivumennen tuotetut Yaman karakteerin kohtaloksi ovat koituneet elokuvassa tässä. Välimaastoa ei ole, joko tai, ei mitään muuta mahdollisuutta.

Teos ei hukkaa aikaansa turhaan kertoakseen sivupäähahmoista muuta kuin aivan olennaisen. Eikä katsoja, tulkittuaan sankarien kohtelun oikein, edes tätä teoksen tarinankertojilta kaipaa. Koska hahmot, sivuhahmot, toimivat kontekstissaan mitä mainioimmin.

Kuten visuaalisuudessakin, miljöössä näyttävässä ja ohjauksessa näppärässä, draaman yksittäiset kohtaukset pelastavat teoksen juonen. Onnistuneita, edes jotenkin draamaltaan ja tarinaltaan toimivia kohtauksia tarjotaan tarpeeksi usein. Sekä tarpeeksi monipuolisesti. Näin katsoja ehättää unohtamaan aikaisemmat suoritteeltaan kurjat kohtaukset. Katsojalle ei siis anneta liikoja aikoja murehtia maailmaansa, kun teoksessa jo kiirehditään tarjoamaan katsottavaksi suoritukseltaan kelpoa kohtausta. Näin teos onnistuu saavuttamaan jonkinlaisen ammattitaitoisen funktionaalisen kokonaisuuden tason, mitä tulee tarinan kerrontaan. Teos on kuitenkin parhaimmillaan pienissä ja simppeleissä henkilökohtaisissa kohtauksissa. Kuin suurissa ja eeppisissä kohtauksissa, jotka ovat eeppisen tarinan tarkoitus ja ydin. Kaikessa suuruudessaan kerronnan paletti hajoaa pahasti, draamassaan suoritus ontuu kuin yksijalkainen merirosvo kaljaasinsa kannella. Kokonaisuus on siis kerronnan ja ohjauksen kannata epätasainen ja rikkonainen.

Teoksen kerronta on kaksijakoinen, ensimmäinen puolisko lähes kaksituntisesta filmistä on vetelä ja tylsä. Edes avaruustaistot eivät piristä ponnetonta ja kuminauhamaista kerrontaa, jolla yritetään taustoittaa hahmoja ja varmistella tarinaa. Viimeinen puolisko on kuitenkin kaiken sen mitä ensimmäisellä puoliskolla kehitettiin ja rakennettiin lunastava. Lopetus on vaikuttava kaikessa melodraamassaan. Se on banaali ja typerä, mutta poimii juonenlangat ja solmii niistä nätin punoksen. Parhain huipennus kuitenkin tulee teoksen hahmojen motivaatioiden ja hahmoteemojen kehittämisen, kaarien huipentamisen, alueella. Näin teos esitteleekin ammattimaista osaamistaan, viemällä tarinansa, draamansa, koko roskan siististi säkkiin ja sulkemalla säkin suun. Käyttäen punoksenaan Harlock-hahmon ympärille luotua media- ja historianostalgiaa, tehden ylösnousemuslopusta siten mukiin menevän patsaan ja kunnianosoituksen suurmestarille. Tai sitten teoksen lopetus on yksinkertaisesti vain typerä ja katsojaa älykkäänä otuksena pilkkaavaa huttua, jossa deus ex machina pelastaa sankarit jatkamaan angstista purjehdustaan, uudelleensyntyneinä messiaina, ihmiskunnan happamassa illansuussa.

Teoksen teema ja siitä syntyvä juonirakenne on kriitikolle tuttu. GAIA, suljettu ja kaivattu koti, kehto Maa, superaseita lopputaistossa, ihmiskunnan itseaiheutettu diaspora, hajottava ja hallitseva eliitti, ympäripyöreän turhauttava luonnonsuojelullinen sanoma. Kas kun ei vielä avaruuden supersankareita ja hippijuhlia, kuten arvostelemassani sarjassa ”Toward the terra”?

Taustamusiikki on laahaavaa klassista, joka ei edes yritä vietellä katsojaa syvemmälle elokuvan illuusioon tai edes tehdä elokuvaa valmiiksi. Se on vain olemassa, ajaa asiansa, ollen vain taustamusiikkimatto. Jota säveltäessä säveltäjä on ilmeisen tarkoituksellisesti lainannut niitä ja näitä, paljon niitä tunnettuja elokuva- kuin oopperamusiikin tehokeinoja ja elementtejä. Kaikki tämä suuren teatraalisuuden nimissä. Jonka nimiin vannominen toimii, näin ollen taustamusiikkimatto on punonnaltaan tasalaatuista taustamattoa, ei sen enempää eikä vähempää. Teoksen lopussa on ilmeinen modernisaatio legendaarisen sarjan legendaarisemmasta alkuteemasta. Tämän keskinkertaisen modernisaation laululyriikan resitaatiosta vastaavat jälkipuberteettiset miehenalut. Jotka toistavat tämän poppikappaleen modernin englanniksi elokuvan lopputekstien taustalla. Siksi onkin onni ettei tätä teemallista rikettä ja muzakkiroskaa ole kelpuutettu elokuvan overtureksi. Saattaisi tässä vaihtoehdossa olla riskinä se että moni alkuperäistä sarjateemaa ihannoiva olisi voinut paeta elokuvasalista mieli järkkyneenä ja kauhuissaan. Lopputekstien, joita kukaan ei katso tai kuuntele, taustalle tuo sävellys että laulun pupellus sopiikin parhaiten.

Ääninäyttely on onnistunutta, tasaista, yllättämätöntä ja odotettua, kliinistä, ihastuttavaa nipponilaista animaatioteollisuuden laatua. Vaikka suurin osa eniten äänessä olevasta ääninäyttelijäkaartista onkin saanut kannuksensa perinteisen elokuvallisten kokovartalonäytelmäin tulkinnan puolelta. Näyttelyä kuitenkin kelpaa kuunnella, niin kotosuomessa kuin jäyhän perinteisessä nipponilaisen otakun maailmassa.

Puuduttava, kestoltaan liian pitkä ja nätti Harlock- saagan inkarnaatio, kaivaten enemmän juonta ja tarinaa. Sisältöä, ei pelkkää visuaalista esanssia! Nyt mä annan arvosanani. Neljäksi voisi tähtiä laskea. Mutta voi, ei voi kriitikko antaa anteeksi ja periksi rikkeitä näitä, arvostelussani listattuja. Siksi sanani syön, arvotan teoksen uudelleen. Arvosaksi annan mä siis:

Hyvää Huonoa
  • kaunis
  • ei kävelyretkeä Oudon laaksossa
  • monimutkainen juoni
  • juonen onttous
  • loukkaa katsojan älykkyyttä
  • draama
Arvosana: ***

Haluat ehkä takaisin teoslistaukseen tutustuttuasi tähän sivuun.

tätä sivustoa ylläpitää Anime- ja mangayhteisö Kupoli ry
tietoa - sivukartta - rekisteriseloste