Summer Wars

Sankarimme suostuu sen kummemmin ajattelematta sankarittaremme Natsukin tarjoamaan työtehtävään. Tehtävä, joka aluksi oli vain kutkuttavasti saattaa tämä nuori neitonen joka kesäisiin sukujuhliin mutkistuu. Sankarimme esitellään näet suvun matriarkalle nuoren neitosen valittuna, sulhasena. Tämän kummallisen, suorastaan nolostuttavan käänteen rinnalla valinta jäädä osa- aikatyöhön multikansallisen yli-internet virtuaaliyhteisöalusta OZ:n alimman palkkaluokan ylläpitäjäkäsi olisi ollut helpoin, mutta herrasmiehenä sankarimme Kenji Koiso ei voi jättää neitosta pulaan, vaikka joutuukin operoimaan valheen alla. Kenjin nauttiessa vanhan mahtisuvun kesäjuhlien rituaaleista, primitiivisistä analogisista huveista, tapahtuu bittiavaruuden toisessa elämässä, virtuaaliyhteisöjen äidissä OZ:ssa varsin laaja järjestelmätason virhe, joka paljastuu uhkaavan ulkopuolisen tahon masinoimaksi hyökkäykseksi tätä kaikenkattavaa verkkoa vastaan. Ja mikä kammottavinta, uutismediat ympäri nipponinmaan, nuo likasankojournalismin mediapyövelit, syyttävät siitä sankariamme! Näin sankarimme sotkeutuukin suvun perhedynamiikan ongelmien setvimisen sijasta oikeaan kesäiseen seikkailuun, jossa on pelissä niin virtuaalinen toinen elämä OZ, kuin se ainut ja oikea ainutkertainen elämä.

Sivuhahmoista varsinkin sankarittaremme suku koostuu pohjimmiltaan yleismaailmallisista karikatyyreistä. On huonosti käyttäytyvää rehvakasta, mutta silti rakastettavaa setää, on monilapsisia perheitä touhuavine ja toohottavine lapsineen, on ymmärtäviä tätejä, on erehtymätöntä matriarkkaa, on serkku, jonka kaksoiselmä OZ tappelupelien kuninkaana paljastuu, ja kuin myös se pakollinen suvun musta lammas.

Rakastettavan stereotyyppisiä ovat myös päähenkilöt, mikä ei kuitenkaan ole suuri vahinko, sillä teos käsittelee hahmokavalkadiaan varsin hyvin. Niin mainiosti katsoja samaistuu stereotyyppiään hyvin ja huolella edustaviin hahmoihin ja heidän edesottamuksiinsa. Ja uskoakseni, miltei jokainen katsoja tunnistaa sankarittaren suvun hahmoista piirteitä joistakin omista sukulaisistaan. Ja hämmästyttävää on, miten älykkäästi teos näiden hahmojen kautta parhaimmillaan kuvaa perheen sisäistä dynamiikkaa ja suurperheen kokoontumisesta aiheutuvaa normaalia, mundaanin tylsää rakastettavaa kaaosta. Ei lainkaan mediaseksikästä, eikä todellakaan trendikästä. Siten niin, erittäin, virkistävää nähdä toteutettuna ja esillä elokuvan selluloidisekunneilla. Ja miten herkästi, tämä yhdistää suku ja yhteisökäsitykset niin mundaanin reaalimaailman kuin virutaalimaailmankin tantereilta toisiinsa, Osoittaen, ettei yhteisöllisyys katoa virtuaalisen rajapinnan takana, se vain muuttaa muotoaan. 

Vaikka teos luonnollisesti menee toteutukseltaan hieman sci-fin puolelle, teos käsittelee klassista virtuaalitodellisuuden ja oikean todellisuuden rajapintaongelmaa uudelta kantilta.

Se tarjoaa siten lajityypissään kovin harvinaisen kuvan siitä, miten hahmot näkevät OZ:n tapahtumat. Teos rikkoo miltei neljännen vallin, haastaen katsojan totutun paikan lehtereillä, tehden katsojasta eräänlaisen virtuaalihengen, jolla on valta keinua ja katsella tapahtumia vapaasti teoksen todellisuustasoja vaihdellen. Kuvatessaan henkilöhahmoja operoimassa OZ:n virtuaalimaailmassa, teos yksinkertaisesti kuvaa hahmoja käyttämässä kannettavia multimediakoneitaan. Teos vilauttaa katsojille olan yli näkymiä hahmojen käyttämien laitteiden käyttöliittymän tarjoamiin näkymiin OZ:iin. Siten teos luo uuden, sopivan melodramaattisen keinon kuvata multimediakoneiden näpyttelyä jännittävänä, kiihkeänä, mahtipontisena toimintana tarjoten parhaimmat näkymät molemmista tasoista, kiihkeän ”reaalimaailman” oikean draaman, OZ:n tarjoaman kolmiulotteisen silmäkarkin, luoden rajan fantasian ja realismin veteen piirretyksi, katsojan näkökulmasta.

Visuaalisesti erinomainen korkearesoluutiokuva huimaa surrealistisessa OZ:n kontrasteilla leikittelevässä maailmassa, jossa tietokoneavusteinen kolmiulotteisuus objekteissa on enemmän kuin kotonaan. Kaksiulotteiset ”normaaliin” maailmaan sijoittuvat kohtaukset ovat myös visuaaliselta ilmeeltään sekä värimaailmoiltaan rikkaita ja tarkkoja, ehkäpä tarkoituksellisen maanläheisiä luodakseen selvän kontrastin OZ:n tietokantaihmeeseen. ”Normaaliin” maailmaan sijoittuvien kohtauksien rikkaita ja näennäisen kolmiulotteisia taustoja vasten pomppaavat kaksiulotteisesti toteutetut hahmot ja liikkuvat objektit liiallisesti esille. Teos kuvaa kekseliäästi virtuaalimaailman ongelmia, joista tuntematon hyökkääjä on vastuussa. Romahtavat yhteiskunnan tukipilarit kuvataan niin ah suurena analogiana dominoefektistä, liikennejärjestelmät riippuvina nauhoina, jotka on helppo nykäistä pois paikoiltaan.

Seisovia, jäätyneitä kohtauksia ei juurikaan ole. Hyvin usein kohtauksien taustalla tapahtuu jotakin. Kinastelevia lapsia, syöviä ja keskustelevia aikuisia tms. nämä luovat hyvin kuvan elävästä maailmasta, kontrastina OZ:iin, jossa on paljon nähtävää, suoranaista silmäkarkkia, mutta symbolit ja avataret ovat suuria, yksinkertaisesti toteutettuja kuin helppokäyttöisyyden nimissä hiotussa käyttöliittymässä konsanaan. Taide on kaikin puolin laadukasta. Ja rakkaudella kulloiseenkin genreen, teos lainaa poikkitaiteellisesti visuaalisia ideoita fantastisista animaatiogenreistä, aina taikatyttöanimaatioiden metamorfoosikohtauksista - ”täytyy-kerätä-ne-kaikki” oheistuote korttikamppailujen kautta terävänokkaisten pelurien mahtipontisiin pelivälineen läiskintöihin vasten pelialustaa.

Kaiken ytimessä on kuitenkin sosiaalisesti vetäytyvän sankarimme, nykyajan pienessä perheessä kasvaneen, sopeutuminen rempseään suursuvun edustajistoon ja siten tapahtuva sosiaalistuminen: kasvu suursuvun hyväksymäksi sulhaseksi, neitonsa kiinnostuksen voittaneeksi sankariksi. Ja sankarittaren kohdalla kasvu tytönhupakosta, itsenäiseksi ja moderniksi nuoreksi naiseksi. Joka parivaljakossamme ei ole se heikoin astia. OZ juonirakenne on vain tätä kehitystä vahvistava ongelma, klassinen seikkailun syy, klassisessa nuorten kasvutarinassa. Symbolisista kohtauksista koostuu teoksemme opetukset, vanhojen kaatuminen ja uuden elämän ravitseminen, muodostavat omia hiljaisia ja todellisia hetkiään, jotka rytmittävät teostamme hyvin. Laajennetun ydinperheen tapahtumien kautta teos kuvaa laajat kriisit. Suvun dynamiikan sotkevan mustan lampaan aiheuttama ongelma peilautuu maailmanlaajuiseen kriisiin, osoittautuen vain tekosyyksi tiellä perheen siteiden lujittumiseen. Monimutkainen teos ei ole, se ei unohdu lainaamaan eksistentiaalifilosofeja tai muinaisia kreikkalaisia, se kuvaa maailman ja osan ihmiselämästäkin simppelein termein. Juoni opettaa yksinkertaisia totuuksia, jotka tuntuvat päteviltä ja käsittelee raskaitakin aiheita, poismenoa ja surua, rakkautta ja kaipuuta, hyväksymisen hakua ja hyväksymistä. Yhteisön rakennukseen tarvittavien palikoiden kulmikkuutta, yhteisöihin kuuluvien yksilöiden monimuotoisuuden juhlistamista.

Ja niin teos esittääkin OZ:n virtuaalimaailman hyväksyttävänä yhteisönä. Tämä konkretisoituu lopun kliimaksissa vaaran vaaniessa konkreettisesti oikeassa maailmassa. Uhraavat vihollisen valloittaman OZ vapaat jäsenet itsensä, virtuaaliminänänsä, monikertaisesti, OZ:n juonirakenteen siirtyessä pääjuoneksi. OZ nousee niin lokaaliksi kuin globaaliksikin keinoksi, siinä missä yhdistää samaa uhkaa vastaan perheen tiiviiksi yhteisöksi. Se yhdistää lopulta tähän läheiseen lokaaliin sukuun, perheeseen koko näennäisanonyymin globaalin internetin käyttäjäkunnan, näiden lopettaessa lurkkaamisen ja noustessa puolustamaan oikeutta elämäntapaansa, oikeuttaan olla yksilö ja oikeuttaan kuulua ja tuntea yhteen kuuluvaisuutta johonkin yhteisöön. Yhteisöön nimeltään OZ. Ja näin teos uskaltaakin rohkeasti lopulta rinnastaa perinteisen lokaalin suvun ja yhteiskunnan, hahmottomaan mutta silti jäsenilleen tärkeään globaaliin virtuaaliyhteisöön. Ja osoittaa, että näitä maailmoja yhdistääkin useampi tekijä, kuin vain se viimeinen ja vähäisin tekijä.

Teos on ihastuttavan simppeli ja silti rakastettavan monisärmäinen ja kovin lämminhenkinen. Se on kirjaimellisesti modernin ajan satu, jossa on kuitenkin vanhuuden vakavuutta. Se on sardoninen, se on optimistinen ja tarjoaa onnellisesti päättyvää jännitystä. Se onnistuneesti tasapainoilee näennäisen todellisen maailman ja virtuaalimaailman välissä, jotta katsoja kokisi katsoneensa, kokee oppineensa sekä saaneensa vastineeksi ajastaan enemmän, kuin purkitettua ja valmiiksi purtua eskapistista viihdettä.