Toward the Terra

Jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa ihmiskunta on joutunut hylkäämään kotinsa, planeetta Maan- Terran. Ollakseen syystäkin liian epävarma kyvyistään hallita itseään, kollektiivinen päätös syntyy lajimme viisaiden keskuudessa luoda kaikenkattava IsoÄiti -valvomo tietokonejärjestelmä. Se takaa ennakoitavissa olevan tulevaisuuden ihmislajille, jonka järjestelmä pitää silkkihansikkaisiin puetuin rautanyrkein suuressa suunnitelmassaan. Mutta järjestelmässä on virhe ja suunnitelmassa on ennakoimattomia tekijöitä. Kaikesta kontrollista huolimatta syntyy ihmisiä, jotka säännöstellyssä maailmassa eivät sovi mihinkään normaaliin lokeroon. Nämä mutaatiot, Mu-ihmiset, ovat supersankareita mundaanien ihmisten keskellä, vaarallisia poikkeuksia, käveleviä massatuhoaseita. Näillä perusteilla erehtymätön järjestelmä oikeuttaa Mu-ihmisten vainot pakottaen vainoistaan pelastuneet pakenemaan ihmiskunnan hallitseman avaruuden laidoille nousemaan altavastaajina hiljaiseen kapinaan ylivoimaista järjestelmää vastaan. Kapinaa tätä lajimurhahimoista järjestelmää vastaan johtaa suuri Soturi Blue.

Kansalainen Jomy Marcus Shin tietää tästä kamppailusta vain sen mitä IsoÄidin totuusministeriö hänelle kertoo. Niin karmeasta totuudesta tietämätön sankarimme Jomy elää keskiluokkaisen onnellista elämäänsä, odottaen aikuistumisriittiään neljäntenätoista syntymäpäivänään. Ja luonnollisesti kaikki ei mene kuten pitäisi, luonnollisesti Jomy on enemmän kuin annetaan ymmärtää. Ja niin hän sotkeutuu Soturi Sinisen, Mu-kansan ja ihmiskunnan vaaliman järjestelmän välisiin ongelmiin ja raakoihin konflikteihin, ollen ehkäpä se ratkaisu jota Mu-kansa, koko ihmislajin odottaa, ratkaisu joka tuo rauhan ja ymmärryksen ongelmaiselle ja toraiselle ihmislajille. Ja kenties tarjoaa lajillemme vihdoinkin pääsyn kotiin, äiti Maan syliin, takaisin Terraan. Valitettavasti kolikon toinen puoli, vallitseva järjestelmä ei näe sankariamme messiaana, vaan mobilisoi nietzscheläisittäin motivoituneen briljantin strategin ja sankarimme antiteesin Keith Anyanin. Jälleen, ihmiskunnan kohtalosta käydään tähtitarhoissa titaanien traaginen taisto. 

Eeppiseksi paisuneen murhenäytelmän tapaan teos on käytännössä kuvaus heeros Jomyn ja anti-heeros Keith Anyanin henkilökohtaisesta kasvusta ja heidän elämästään. Jomyn synnystä ihmisenä ja kasvuna epäinhimilliseksi yli-ihmiseksi. Hahmot on luotu palvelemaan suurista sotapäälliköistä, maailmoja muokkaavista sankareista kertovan murhenäytelmämme sankarien osuutta hyvin.

Jo muinaiset kreikkalaiset hahmottelivat tarinamme rungon juhlanäytelmiinsä, ja niin teoksemme tekijät ovat osaltaan huolehtineet vuosituhantisen kirjallisen jatkuvuuden säilymisestä.

Tekijät ovat pyrkineet tekemään hahmoista ikiaikaisen tragedian arkkityyppien mukaisia yli-ihmisiä, mutta eivät kuitenkaan kaikkivoipia, koska tragedian ytimessä on katsojan subjektiivinen kyky samaistua ja vihata ratkaisevia virheitä tekeviä sankareita. Tuntea sääliä ja vihaa näitä hamartiaan, sankarilliseen erehdykseen, ryhtyviä kohtaan ja vapauttaa heihin negatiiviset tuntemuksensa vuodattaen katharsiksen puhdistuksen kautta. Valitettavasti tekijät ovat epäonnistuneet. Sankarit ovat kuitenkin etäisiä ja hieman tympeitä, vaikka teos yrittääkin kuvata heidät monimutkaisina persoonallisuuksina. Samoin sivuhahmot ovat yksinkertaisia rakennelmia. Monet hahmoista ovat käytännössä siis yhden vitsin juttuja, tragedianäytelmän alempia hahmoja, joiden hahmokehitys pahimmillaan noudattelee ikivanhaa kaavaa. Parhaimmillaan joissakin sivuhahmoissakin tapahtuu juonirakenteellisia täyskäännöksiä heidän ollessa osallisena ja reagoidessa tapahtumiin sankarien ympärille rakentuvissa draamoissa.

Ehkä tarkoituksellisesti etäälle jäävä katsoja ei alistu subjektiivisuudelle, objektiivisuuden suojasta hän ei saavuta katharsista koska ei kykene myötäelämään hahmojen kolhuissa. Muinaisten kreikkalaisten tragedian pehmennykseksi suosimia satyyrinäytelmiä – komediallisia ja kepeitä jaksoja - tässä teoksessa ei ole liikoja, koska teoksen massiivinen juoni ei anna aikaa niille. Teos onkin kovin yksitotinen, seikkailullinen, soiden syvässä mollissa kuin ilkamoiden duurissa!

Vuosikymmeniä sarjan sisäisessä ajassa kestävään pääjuoneen mahdutetaan tarpeeksi pieniä draamatekijöitä. Teoksessa ei ole juurikaan ylimääräisiä sivujuonikaaria, jokainen episodi edistää pääjuonen etenemistä tavalla tai toisella, eikä tällöin jaksossa tapahtuvien asioiden kehittelylle jää juurikaan aikaa. Tämä on osoitus teoksen pahasta tavasta olla aivan liian kiireinen juonenkuljetukseltaan. Paljon tapahtumia mahdutetaan teoksen tapahtumiin, eikä teos sivuuta mitään tekijää, kohtausta tai mahdollisuutta draamaan, mutta ymmärrettävistä syistä jätättää tekijöiden kehityksestä osan pois ollen yksinkertaisesti selittämättä kaikkea jättämällä pisteiden yhdistämisen katsojan älyllisten harteiden varaan. Tämä on kaksiteräinen miekka, se edistää ja jättää tilaa suuremmille melodramaattisille kohtauksille. Katsojalle jää kuitenkin mielikuva liimatuista episodeista, joiden tapahtumat ovat alistettuna ”risteilijän” irralliseen osaan. Nämä jaksot, kuten ”risteilijä”, ovat astioita täynnä perkeitä, jotka kiertävät pöydän syöjältä, jaksosta toiseen, olivat nämä draamalliset perkeet sitten miten mielenkiintoisia katsojan mielestä tahansa. Valitettavasti nämä yhden jakson ihmeet eivät ole juurikaan kriittisesti tarkasteltuna sisällöltään muuta kuin puhdasta täytettä. Toimivaa, hahmokehittävää, mutta täytettä ennen ohjelman päänumeroa.

Valitettavasti näistä perkeistä koostuukin tätä sarjaa varten luotu uusi hahmo ja tämän ympärille koottu juonikaari. Tämän juonikaaren tarkoituksena on luultavasti osoittaa, miten normaali ihminen kykenee vaikuttamaan ruohonjuuritason toiminnallaan suuriinkin tapahtumiin. Mutta tämän ainoan normaalin hahmon, jonka nimi ei jää mieleeni, ympärille melodraaman nimissä koottu ontto rakennelma romahtaa ja unohtuu sarjan katharsiksen mahtipontisten kliimaksin alle. Muutoinkin hahmo ei olisi tarvinnut omaa juonikaartaan, sillä hahmo oli parhaimmillaan yksinkertaisena Keith Anyanin hahmon Samu Sirkkana, olalla piikittelevänä omantunnon äänenä. Käytännössä teossarja olisi toiminut aivan hyvin ilmankin tätä uutta hahmoa, jonka nimi saati olemus ei jää katsojan mieleen hukkuen turhuuteen ja banaaliuteen, mihin äkkiväärästi päätettävä hahmon juonikaari ajautuu.

Lopun katharsis puhdistaa fiktiivimaailman hahmot, mutta ei tee niin katsojan sielulle. Ei, koska katharsista ei katsojan näkökulmasta ole oikeasti. Teos vain päättyy, kaikki oli valetta, kaikki oli turhaa ja kaikki kiteytyy vain väkivaltaan. Ratkaisua ei ole, ratkaisua ei anneta. Mutta kuitenkin tulevaisuudessa uudelleensyntymän banaaliuden kautta, kun banaanit kasvat jälleen Maan raunioissa, voi antiteesi olla sankarin ystävä! Ah, typerä. Elokuvan täyteläinen ja surullinen, mutta kaunis lopetus on huomattavasti parempi. Sarjan lopetus oli pettymys, kaiken kaikkiaan.

Ohjelman päänumeroa vaivaa olo pikakelauksesta, vaikka siihen liittyykin suuria melodraamallisia kohtauksia, joiden moraalia ja filosofiaa sopii pohdiskella. Ne vyörytetään jotenkin liian nopeasti katsojan eteen. Äkkiväärästi teos kiepsauttaa Mu-kansan ja ihmiskunnan välit päälaelleen, leikitellen ja vääristellen katsojien tarvetta sijoittua kannattamaan altavastaajia.

Teos tuo esille suoraan, alaviitteiden kautta, kuten rivienkin välistä laajan kirjon todellisen maailman ongelmia. Sen voidaan katsoa kannattavan niin ydinaseriisuntaa kuin luonnonsuojelullisia arvoja, valinnan vapautta kuin vastustavan normaalin fasistista määrittelyä. Voi siitä löytää jopa vuosikymmenemme maailmanpoliittisen hirvityksen, kulttuurin eri tasoille juurtuneen, terrorismin vastaisen sodankin pohdintaa. Samat teemat löytyvät luonnollisesti myös katsomastani kahdeksankymmenluvun elokuvasta, kuten todennäköisesti myös seitsemänkymmenluvun loppupuolella tuotetusta mangasta, eivätkä ne ole juurikaan ideoina vanhentuneet.

Musiikki istuu hyvin tehokkaasti sarjan tapahtumien taustalle ollen loppuun asti mietitty tehokeino ja kaikin puolin laadukas sellainen. Genreltään ja tyyliltään vaihteleva musiikkiraita on sisällöltään yllättävän monipuolinen. Teoksessa kuullaan yllättävän vähän klassista orkesterimusiikkia, miltei lainkaan wanhojen mestarien absoluuttisia monumentteja. Tästä poikkeuksena on ensimmäisten kolmentoista jakson lopussa soiva Johann Pachelbelin iki-ihanaa kaanonia varioima laulelma, joka on varsin mukavaa kuultavaa, vaikka onkin sisällöltään kuplivaa iloista hattaraista höttöä.

Visuaalisesti teos on onnistunut säilyttämään alkuperäisteoksen hahmodesigniä, jota on kuitenkin uudistettu lähemmäksi totuttua nykypäivän linjoiltaan pyöreää taidetta. Kolmiulotteiset kohteet eivät aina istu kovin hyvin taustoihin, mutta muutoin teos on visuaaliselta linjaltaan kovin komeaa ja miellyttävää katseltavaa. Silmäkarkkia tarjotaan paljon, varsinkin avaruuslaivojen kohdalla jotka on piirretty käyttäytymään yllättävän hyvin Newtonin, tuon tosikkomaisen avaruusoopperoiden ilonpilaajan, lakien mukaisesti. Tämä ei kuitenkaan näy aluksien designissä, mutta avaruusoopperan lavasteiden täytyykin olla tietyllä tavalla odotettuja, tunnistettavissa japanilaisen populaarikulttuurin normien mukaisiksi ihmiskunnan aluksiksi. Vaikka teos tarjoileekin tarpeeksi geneerisiä ”harmaa avaruusaluksen paineseinä” taustoja, teos myös antaa avaruusobjektien sisällä tapahtuvissa kohtauksissa taustoille visuaalista rikkautta. Varsinkin Mu-kansan lippulaiva on luotu hillityn yltäkylläisesti yksityiskohtaiseksi, ei pelkästään taustan tarkkuuden kuin taustaobjektien kautta, vaan myös värimaailman vaikutuksella. Samoin kierrätetty kahdeksankymmenluvun animen parhaimmat kummallisen visuaalisen futurologian parhaimmat palat niin ajoneuvo ja rakennuksienkin desing on rakkaudella tuotu kahdellekymmenelle ensimmäiselle vuosisadalle meidän kaikkien huviksi. Avaruudellisia objekteja kuvaavat taustat ovat tyylikkäitä, eivät pelkästään esimerkiksi Hubblen-kuvat avaruuden kaasupilvistä. Myös planeetoilla tapahtuvien kohtauksien taustat ovat usein maalauksellisia. Kaikin puolin laadukasta taidetta rumentavat vain kauko-objektiiviset panoraamat, joissa ääriviivat ovat aivan liian paksuja ja tekevät hahmoista miltei tunnistamattomia. Myös silloin tällöin teoksen taiteen on hankala kuvata käveleviä hahmoja. Mutta kaiken kaikkiaan teos on televisiotuotannoksi laadukkaasti animoitu.

On miellyttävää huomata, että tässä avaruuseepoksessa harrastetut avaruustaistelut tapahtuvat mittakaavassa, joka on sopiva viimeisen samoamattoman korpimaan ikuisuuksiin asti venyviin mittoihin. Kuin myös on mukava huomata viitteitä niin nipponin mediamaailman kuriositeeteista, aina sotiviin aivan kuin retkeileviin tähtiin asti. Merkittävimmät huomiot, näin länsimaalaisen sarjakuvaviihteen kasvattina, tulevat Mu-kansan valioiden kautta hyödynnettävästä supersankarikuvastoon kuuluvista uroteoista. Ne ovat repäisy pois kliseisestä avaruusaluksien ”vaiheiset sanovat piu-piu” mittelöistä.  Nämä yli-ihmisten kamppailut avaruudessa ovat teoksen tragedian ydin ja suola, mutta ylimaallisten yliolentojen pullistelut ovat silti tarinateknisiä kammottavia ylilyöntejä, olivat ne osana näinkin mainiota avaruusoopperaa tai ei. Arvostelijanne ei tiedä miten hänen pitäisi suhtautua tähän merkittäväksi havaittuun elementtiin. Muuten kuin huvittuneena seurata, miten tekijät hyödyntävät vakavissaan japanilaista kuvastoa liittyen tiimisankareihin, aina taistelun melskeessä ratkaisevan iskun tehosteena toimivaan halkaistussa kuvaruudussa tapahtuvaan mahtailevaan ja huvittavaan poseeraukseen ja ilmeilyyn asti.

Yhtä kaikki sarja on kunnioituksella tuotettu liikkuvan kuvan käännös kunnioitetusta sarjakuvaeepoksesta. Kaikkine puutteineen, kaikkine moraalisine ja filosofisine yksinkertaisuuksineen, mustavalkoisuuksineen ja ajatuksiensa lapsellisuuksineen, teos on kuitenkin erittäin mainio avaruuseepos. Modernin ajan tuotos, joka ei ole aivan niin laaja kuin Galaktisten Sankarit, mutta laadullisesti lähestyy kuin kuolotähti hyperajosta Alderaania, tätä animoitujen avaruuseeposten avaruuseeposta. Kuten kaikissa eeppisissä teoksissa, teoksen sisäinen laatu vaihtelee miltei jaksosta toiseen. Juonikuviot eivät aina kestä syvällistä tarkastelua, toisaalta monissa juonitekijöissä on enemmän syvällisyyttä kuin Ilkka Remes -kokoelmassani yhteensä. Ah, kuinka mahduttaa paljon niin vähään ajalliseen mittaan, kas siinä luovuuden ja realismin vaatimuksien välinen ristiriita ja ikuinen taiteentekijän ongelma.