Toward the Terra -elokuva

Joskus tulevaisuudessa, kaukaisessa tulevaisuudessa, ihmiskunta on joutunut hylkäämään kotinsa, planeetta Maan, Terran. Kollektiivisesti lajimme päättäjät ovat epävarmoja kyvyistään hallita ihmiskuntaa, joten syntyy kollektiivinen luoda kaikenkattava IsoÄiti valvoma tietokonejärjestelmä. Sen tehtävänä on taata ennakoitavissa olevan ja kukoistavan tulevaisuuden ihmislajille, jonka järjestelmä pitää silkkihansikkaisiin puetuin rautanyrkein suuressa suunnitelmassaan. Mutta, järjestelmässä on virhe, suunnitelmassa on ennakoimattomia tekijöitä. Ihmisiä jotka säännöstellyssä maailmassa eivät sovi mihinkään normaaliin lokeroon, jotka syntyvät järjestelmän aktiivisista vastatoimista huolimatta ja terrorisoivat lajitovereitaan paranormaaleilla mielenvoimillaan. Näitä Mu-ihmisiä järjestelmä vainoaa, pakottaen heidät ihmiskunnan avaruuden laidoille ja taisteluun olemassaolostaan massamurhanhimoista järjestelmää vastaan. Kapinaa johtaa suuri Soturi Blue. Kaikesta tästä tietää iloisesti sankarimme Jomy Mark Shin, sen mitä IsoÄidin totuusministeriö hänelle kertoo. Tästä huolestumatta sankarimme Jomy jatkaa elämäänsä, odottaen aikuistumisriittiään neljäntenätoista syntymäpäivänään. Ja luonnollisesti kaikki ei mene kuten pitäisi, luonnollisesti Jomy on enemmän kuin annetaan ymmärtää ja hän sotkeutuu Soturi Sinisen, Mu-kansan ja järjestelmän välisiin ongelmiin, ollen ehkäpä se ratkaisu, jota Mu-kansa ja ihmislaji odottaa, kilvoitellessaan tuhoisasti keskenään pääsystä takaisin Terraan.

Jälleen kerran vaatimaton juonisynopsikseni on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin arvostellun teoksen oikea toteutus on. Teoksen juonirakenne on kovin epäkoherentti, koska teos yrittää ahtaa rajalliseen mittaansa aivan liian paljon henkilöhahmoja, eri kokoisia juonirakenteita ja niiden juonenkäänteitä. Epäkoherenttius valuu jopa kohtauksien leikkauksiin, jotka pahimmillaan ovat ajassa ja paikassa loikkivia ja kerrontaa entisestään hajauttavia. Monia ensin esille tärkeänä nostettuja asioita, jopa juonenkäänteitä, ohitetaan ajan ja kykyjen puutteessa olankohautuksella tai maininnalla dialogissa teoksen rynnistäessä päämäärättömästi kohti loppuaan kuin karannut lehmälauma. Pöyristyttävintä on, että teos löytää keskivaiheilta aikaa jopa luoda juonelle täysin tarpeettomia kohtauksia. Jotenkin tekijät ovat löytäneet aikaa ja vaivaa animoidakseen meille juonen kokonaisuuteen vähän vaikuttavan sadonkorjuuhippijuhlan. Tähän kliseiseen, typerään, typerään kohtaukseen tuhlatut sekunnit pakottavat muun muassa typistämään maininnan asteelle ne todennäköisesti eeppiset taistot ihmislajin viimeisimmästä sisällissodasta, sankariemme edustaman ihmisrodun vapaussodasta, joka on koko elokuvan pointti. Koko hemmetin teoksen tarkoituksesta. Ja kuin häveten, tekijät yrittävät pelastaa risaisesta kudelmastaan jotakin, luoden lopun sankarien yhteenotosta kliseisen, mutta silti toimivan kamppailun, joka huipentuu teoksen kokonaislaatuun nähden äärimmäisen hyvin toteutettuun loppukohtaukseen, uuden aamun noustessa kamppailun ja kärsimyksen kiirastulessa jälleen kirkastetun uuden ihmiskunnan ylle. Loppu on huomattavasti täyteläisempi, huomattavasti kliseisempi ja siten nautittavampi kuin myöhemmin samasta aiheesta tehdyn televisiosarjaversion.

Ääninäyttely on aikakautensa tulos, eikä yksikään ääni nouse esille niin hyvässä kuin pahassa. Musiikki on vähäistä, tuotannon kustannuksien tähden luultavasti, mutta muutama heleä naissolistin varaan rakennettu kappale nousee esille.

Taide on aikakaudeltaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Se sortuu kummallisen huonoihin tehosteisiin, selvääkin selvempään visuaalisten objektien, ja jopa animoitujen kohtauksien kierrätykseen. Kuin yllättäen joskus jopa onnistuneisiin visuaalisesti kauniisiin toteutuksiin. Pääsääntöisesti taso on kuitenkin kovin heikko.

Vaikuttaa sille, että teos on jonkinlaisen tuotantohelvetin tulos. Tekijöiden kyvyttömyys tuottaa eeppisiin mittoihin paisuneesta alkuperäisteoksesta sitä kunnioittava elokuva on äärimmäisen selvää. Ja niin edes viimeiset kohtaukset eivät pelasta teosta painumasta syvälle, keskinkertaisuuksien sameiden vesien läpi, aina pohjalle, epäonnistuneiden teoksien pohjamutiin.