Yukikaze

Lähitulevaisuudessa ihmiskunta on torjunut ilkeiden avaruusöttiäisten invaasion ja maksanut potut pottuina perustamalla sillanpääaseman ja tukikodan muukalaisten kotomaaperälle. Luonnollisesti ilkiät ja ei niin suvereenit muukalaiset eivät ole tämän tyyppisestä toiminnasta kovinkaan innoissaan, vaan sota jatkuu muukalaisten maaperällä.

Muukalaiset, joita kutsutaan jämptisti nimikkeellä JAM, ovat erikoistuneet ilmasodankäyntiin. Näin ollen maapallon urheimmat ja mahtavimmat miekkoset sidotaan huippunykyaikaisiin hävittäjäkoneisiin ja sinkautetaan tupla-auringon koristamalle vieraalle taivaalle taistelemaan muukalaisia vastaan niin vieraan maailman aavikoilla, sademetsissä kuin kanjoneissa ja alangoilla! Valitettavasti JAM:n eliminoiminen on hieman vaikeampaa kuin ampua aavikkorottia kiiturista tai upottaa kaksi protonitorpedoa erään taisteluaseman hukkalämpökuiluun.

Kaksi miestä ja keiju − iskevän ytimekäs luonnehdinta teoksen sankarikaartista. Sosiaalisesti estynyt sankarimme Rei Fukai on tapahtumien ytimessä oleva lentäjä ja keijun ystävä. Outo ja ontto hahmo, joka kuitenkin on riittävän kiinnostava toimiakseen päähenkilönä. Hänen avullaan ympäröivästä maailmasta tulee yllättävän tarunomainen. Hahmona hahmo on varsin yksioikoinen ja tylsä. 

Samaa voisi luonnehtia aktiivisemman majuri James Bukhar:n henkilöhahmosta, jonka tehtävänä on toimia savantin tukihenkilönä ja jonkinlaisen mentorin, ystävän, kenties jonkin aivan muunkin roolissa Fukain hahmoa tukemassa. Savantin Watson, joka kuitenkin on hyvin vahva osapuoli lakonisessa dynaamisessa duossa.

"Keiju”, Yukikaze, on teoksen salaperäisin yksilö ja lentokoneen tekoälyjärjestelmä, joka on enemmän kuin pelkkä ilmataisteluissa avustava työkalu Fukaille. 

Teoksen rikkonainen kerrontatapa ja rajattu aika ei anna mahdollisuutta tuottaa syvää henkilökohtaista draamaa ja kehityskaarta jokaiselle hahmolle, joten teos keskittyy kuvaamaan Fukain, kiistattoman keskushahmon hahmokehityskaarta. Se toteutetaan kuitenkin mecha-animaation genren tiettyjä totuttuja elementtejä hyödyntäen. Varsinkin niitä, joissa mennään kevyesti syvälle valikoituihin psykologisiin selityksiin sankarimme mielenterveydestä ja tietenkin psykologinen roska liittyy jotenkin siihen, miten sankarimme kykenee toimimaan sankarina kun tältä odotetaan sankaruutta teoksen loppuhuipentumassa. Se on hyvin odotettu, ennakoitava, ymmärrettävä, mutta kaikesta huolimatta siedettävästi toteutettu hahmonkehityskaari. 

Sankarimme hahmokehityskaaren aikana teoksen pääjuonirakenteessa tutkitaan mysteeriä, jossa avaruusöllit ovat ottaneet mallia jenkkien kylmän sodan paranoiaa heijastavista pulp-scifi tuotannoista. Näissä elokuvissahan kommarit... Siis muukalaiset palkokasvatettuine klooneineen soluttautuivat kunnon Tähtilippua ja Omenapiirakkaa rakastavien kansalaisten duplikaatteina amerikkalaisen lähiön/keskiluokkaisen pikkukaupungin rauhaisaan elämään. Aikomuksenaan tehdä ties mitä hurjuutta, kurjuutta, jenk... ee koko ihmiskunnan vallitsevaa elämäntapaa kohtaan! Siinäpä konspiraatio trillerin aineksia. Sellaisen trillerin kuitenkin, joka ei viitsi selittää muukalaisten, ihmisten kuin nimettyjen hahmojenkaan motiiveja kovinkaan tarkasti, saati ole oikein kunnon trillerikään. Paljastukset kun eivät ole oikeastaan kovinkaan järisyttäviä. 

Teoksen kiirehtiessä eteenpäin kohti seuraavaa näyttävää ilmataistelukohtausta, se käsittelee kevyesti kaikki ei-ilmataistelukohtauksiin liittyvät jännitetekijät. Kuin yliäänikone ne lähestyvät pauhulla ja jyrinällä jättäen jälkeensä vain onttoa ja etäistä pauhua, eikä juuri minkäänlaista kosketusta katsojaan. Teoksen jännite, draaman ponne on varsin onneton. Katsoja jää teoksen draaman elementeistä ulkopuoliseksi. Hän vain odottaa, mitä kummallista teos keksii seuraavaksi tarjota ja teos yllättää katsojan käänteissään, varsinkin pahassa. Ei niinkään hyvässä mielessä.

Katsoja pyrkii suhtautumaan teokseen ymmärtäväisesti, mutta tietyt ongelmalliset kohdat teoksen juonessa, selvät rimanalitukset, ovat peräisin huolimattomasti tuotetusta juonirakenteesta ja kiirehditystä tavasta edetä juonirakennelmassa. Tällöin teoksen viimeisimmissä jaksoissa valitun rikkonaisen kerrontatavan virheet korostuvat, kun teoksen juonessa on outoja kohtia ja aukkojakin turhan paljon. Ne kumuloituvat varsin outoon, jopa teoksen konseptissa epärealistiseen loppuratkaisuun, jossa ajatteleva katsoja viimeistään menettää uskonsa teoksen juonen sisäiseen logiikkaan, tapahtumien järkevyyteen ja kyseenalaistaa kaiken. Mutta onneksi teos paikkaa draamallista kyvyttömyyttään näteillä taistelukuvauksilla.

Teoksen kerronta on varsin rikkonaista, teos myös kieltäytyy antamasta suoria vastauksia suoriin kysymyksiin tai jakamasta informaatiota helposti. Kerronta luottaakin nopeisiin kohtauksiin, välähdyksen omaisiin rakenteisiin, joiden informaatiosisällöstä yksityiskohtien yhdistely jää katsojan tehtäväksi. Teos etenee kuitenkin varsin rivakasti raiteillaan ja siirtymät eri kohtauksien välillä ovat aivan liian nopeita. Usein katsoja kokee pudonneensa kärryiltä tilanteen vaihtuessa jo toiseen. On selvää, että hupsu ja idealtaan kuluneeksi kuin vanhaksikin jo kuuskytluvulla todettu sci-fi juoni on olemassa vain, koska tarvitaan jonkinlainen kertova rakenne yhdistelemään toisiinsa erittäin mainosti, lähes realistisesti, toteutettujen taistelukenttäkuvaukset.

Teoksen visuaalinen ilme on miltei erinomainen. Studion valitseman toteutustavan heikkoudet erikoistehosteissa ja kolmiulotteisissa objekteissa näkyvät jo ensimmäisen jakson aikana, mutta tarjottu silmäkarkki pitää rumien ratkaisujen aiheuttaman närästyksen loitolla. Kolmiulotteisia objekteja ja taustoja vaivaa liiallinen eriytyminen ympäristöstään, jolloin laitteet ja taustat kelluvat erillisinä objekteina toistensa päällä ilman visuaalista interaktiota. Mutta tällöinkin on pyritty säilyttämään objektien realistisuus: ne eivät ole staattisia, vaan tekevät jotakin, joka on uskottavaa kyseisessä kohtauksessa. Oli tämä sitten lentoon valmistautuvan hävittäjän lentopintojen ja siivekkeiden liikkeiden tarkistus tai vastaavia pieniä eleitä, jolloin illuusio oikeasta, toimivasta, objektista on helpompi sisäistää, kuin lelumaisen staattisesta taustaa vasten kelluvasta objektista.

Lentotaisteluissa teos on parhaimmillaan. Teos onnistuu luomaan katsojalle antoisan ja tarkan jumalan näkymän suuriin taisteluihin, jolloin illuusio koko ajan tapahtuvista asioista joiden keskellä sankarimme on lähes rikkumaton. Yhteenottojen kuvauksessa teos hyödyntää niin kaukopanoraamoja kuin lähikuvaakin, tähtäinkameroiden näyttöjä unohtamatta. Tuntuukin kuin katsoja seuraisi ilmataistelusimulaatiopeliä. Varsinkin viimeisen jakson ”lentely kuolontähden sisällä” -tyylinen osio vahvistaa kovin tuota tunnetta. Kaiken kaikkiaan animaatio on paikka paikoin erittäin yksityiskohtaista, myös tuotantokustannuksien säästämiseksi lavealla pensselillä maalatut kohtaukset ovat erinomaista televisiotuotantolaatua. 

Kaiken kaikkiaan, mitä parhainta konepornoa.

Ääninäyttely on kaiken kaikkiaan varsin laadukasta. Mielestäni teoksessa ei ole mitenkään ylivertaisia suorituksia, vaan laadukas kaarti tekee hyvää perustyötä palkkashekkiensä eteen. Teoksen äänimaisema saa erityishuomionsa. Teos pyrkii luomaan varsin geneerisen lentotukikohtatoiminta illuusion täyttämällä eetterin miehekkäillä radioviesteillä tai kuulutuksilla. Lentokoneen äänet, aina moottoreiden ujelluksesta hävittäjäkoneen ohjaamon summerien sekä tietokoneiden tuottamiin huomioääniin asti kuulostavat ja vaikuttavat erittäin realistisilta. Tapa luoda illuusiota elävästä maailmasta tämäkin ja varsin onnistunut sellainen. Teoksessa käytetty englanti on säästynyt pahimmilta ”nipponaksettiviännön” väkivaltaisuuksilta, mutta muistuttaa parhaimmillaan erään itävaltalaisen äksöntähden älähtelyä, pahimmillaan pullaa mussuttavan nipponin kanasalaisen replikointia.

Yukikazeen on panostettu hyvin paljon tuotantoarvoja. Tämä näkyy ja kuuluu. Teos on ehdottomasti yksi parhaimmista näkemistäni animaatioista joissa kuvataan ilmasodankäyntiä. Se kuvaa sitä tuttua ”tähtäinkameroiden” vihreiden rosoisten kuvien läpi ja sitä kliinisen puhdasta, etäistä, videopelimäistä sotaa johon olemme tottuneet. Siinä sivussa teos yrittää rakentaa jonkinlaista draaman kaarta kuvaamalla ihmisiä sodassa. Valitettavasti tämä humaani tutkielma vain unohtuu sotilaallisen teknokratisen ylivoiman alle latistuen odotetuiksi kliseiksi ollen kelpo viihdettä, kaikesta tästä huolimatta.