Historie

Eumenes, kuten lisänimestään voi päätellä, kasvoi ja asui Kardian kreikkalaisessa siirtokuntakaupungissa, joka sijaitsi aikanaan nykyisen Turkin valtion hallitsemalla Gallipolin niemimaalla. Kaupungin eliittiin kuuluvana hänelle tarjoutui mahdollisuuksia opiskella alueen parhaimpien oppimestarien opastuksella. Mutta hiljainen ja käytökseltään hieman varautunutkin älykäs poika viihtyi parhaiten isänsä kartanon kirjaston rullien ääressä. Ironisesti etuoikeutetun ja rikkaan orjakauppiaan pojan elämä muuttui talon isännän ja hänen isänsä menehdyttyä hämärissä olosuhteissa. Eumenes:n yrittäessä todistaa isänsä adjutanttien syyllisyyttä, paljastaa eräs adjutanteista suuren salaisuuden. Joka riisuu Eumenes:n etuoikeuksista, syösten hänet orjuuteen. Tämä tragedia tuokin hänelle elämäänsä uuden näkökulman, uuden etnisen identiteetin. Orjuuteen myyty Eumenes ajautuu lopulta haaksirikkoutuneena Mustanmeren rantahietikolle, josta viimein alkaa tämän tulevan suuren miehen Odysseia. Se on johtava tämän pienen suuren miehen aina tunnetun maailman laidoille asti erään suuren valloittajan vanavedessä.

Eumenes Kardialainen on todellinen historian henkilö, kuten todellisen helleenisen ajan historian henkilön henkilöhistoriaan kuuluukin. Hahmon taustat ovat unohtuneet ja kadonneet alle vuosituhansien historian painon. Se, mitä me tiedämme, osin vääristyneiden lähteiden tulkinnan kautta, antaa hahmosta kuvan traagisena oikean ja totuuden puolesta taistelleena heeroksena. Hän nousi älyllään ja kyvyillään aikanaan Aleksantereista suurimman ja mahtavimman esikuntapäälliköksi ja jonka perinnön puolustaminen koitui lopulta tämän suurmiehen kohtaloksi. Näytelmien aiheita ja novelleja, fiktioiden faktuaalisen sankarin traagisen elämän erilaisiin toisintoihin sopivaa ainesta Eumenes:n elämäntarinassa on tarjolla paljon. Mangakalla on käytettävissään paljon varsin runsaisiin mittoihin paisuneita tarinoita, jännittäviä tapahtumia, oikeita ja oikeiden tapahtumien väliin soviteltuja ja kuviteltujakin, kirjoitettavana ja piirrettävänä. Ja näitä tekijä yhdistää omalla tavallaan tuoden kulutettuihin taruihin oman mielenkiintoisen näkökulmansa. Kertoen mm. Aleksanteri Makedonialaisen tarinan, omalla tavallaan, poiketen mielenkiintoisesti pömpööseistä kreikkalaisten taruista, mutta aivan yhtä eeppisesti. Ja kuinka mielenkiintoisesti tekijämme raivaa pois soturi Hephastionin. Sillä eihän ole sopivaa luoda ”kolmiodraamaa” Eumenes:n ja Aleksanterin suhdetta monimutkaistamaan. Sitä paitsi historiaahan luovat ja uudelleen kirjoittavat parhaimmat tarinanikkarit, eivät tylsät oppineet...

Siten ongelmaksi nouseekin Eumenes Kardialaisen hahmo, joista muinaiset historioitsijat kirjoittivat parrat vavisten mahdollisimman meneviä tarinoita. 

Tämä heijastuukin mangakan käsitykseen Eumenes:n karakteerista, joka arvon kriitikolle lähestyy jo Mary Sue –hahmostereotypiaa eli kirjoittajan, piirtäjän, idolisoimaa ja täydellistä hahmoa. Monellakin tavalla luojansa täydellinen avatar, joka on aina vähintään päätä pidempi, kykenevämpi, fiksumpi ja muuten vain täydellisempi kuin muut keräten siten muiden hahmojen jakamattoman huomion. Täysin ja totaalisesti idealisoitu sankari siis.

Mangaka kiertää tätä aihetta tarjoilemalla meille kohtauksia, joissa sankarimme ei ole kyvykäs, vain vahvistaen kriitikkonne käsitystä sankarista. Samoin tekijämme kiertelee tätä aihetta antamalla lukijalle kertojan kuplien kautta käsityksen siitä, että me tarkastelemme Eumenes:n itsensä kirjoittamia/kirjoituttamien tarinoiden dramatisointeja, jolloin selitys subjektiivisesta historiankirjoituksesta onkin toimivin. Teos itse rinnastaa itsensä Odysseyksen seikkailuihin ja muihin kreikkalaisen ja roomalaisen maailman rakastamiin sankarikertomuksiin, joissa sankarin virheet ja virheettömyys ovat tärkeitä tragedian tekijöitä. Täysin nhimillinen ja epäröivä Eumenes ei sovi eeppisten sankarien jumalalliseen kaartiin. Hahmossa on oltava, jotakin, ylimaallista.

Liioittelen kuitenkin subjektiivisen mangakan idealisoinnin, subjektiivisen historiankirjoituksen − Plutarkhos, sinä suuri tarinanikkari, Diodoros sinä suuri valepukki! − määrää teoksessa. Mangaka on tarpeeksi kyvykäs tasapainoilemaan jumalan ja ihmisen välillä. Hän tarjoileekin meille molemmat näkökulmat sankariimme: me näemme hänen itkevän ja epäonnistuvan vain kerätäkseen jälleen voimansa ja kohdistaessaan ne ongelman ratkaisemiseksi. Katsojalle rakentuu hyvin ristiriitainen kuva sankaristamme, mutta eikös ristiriitainen persoonallisuus ole inhimillisen epävarmuuden ja ihmisyyden merkki? Sankarimme täytyy olla kyvykäs, fiksu ja tarmokas tullakseen toimeen ja selvitäkseen hengissä seuraavaan päivään väkivaltaisessa ja barbaarisessa historianhämärässä. Sankarimme täytyy olla oikeanmielinen ja reilu ollakseen oikeutettu hyviin hetkiin ja liikuttuakseen pahuudesta, oltava siten lähes samaistuttava, mutta silti sopivan etäältä tarkasteltava, traaginen heeros.

Arvon kriitikkonne pitää toisella hetkellä sankariamme inhimillisenä ihmisenä, mutta taas jonain toisena hetkenä julmana sosiopaattina.

Teoksen ydin on matka, odysseia: sankarimme vaeltelee ensin yksi, sitten kaksin ja myöhemmin kokonaisen makedonialaisen maailmanvalloittaja armeijan kanssa lähestulkoon ”ympäri ämpäri” helleenisen ajan tunnettua ja tuntematontakin maailmaa. Matka on tärkeää, mutta vielä tärkeämpiä ovat tapahtumat ja ilmiöt, ihmiset ja asiat, joita matkaaja kohtaa. Ja tässä mangakan perehtyneisyys historiaan näkyy selkeästi: lukijalle välittyy kuva menneisyyden loistavan helleenisen kulttuurin hyvistä ja huonoista puolista. Selvästi epähistorialliset tapahtumat vaikuttavat todellisilta, on hyvin luultavaa intohimoisen kreikkalaisen ylimyksen himota naapurikylän viljavainioita. Jopa niin, että tämä kokoaa yksityisarmeijan ja aloittaa sodan. 

Teoksessa on jatkuva juoni, joka koostuu toisiinsa liitetyistä episodimaisista kohtauksista aivan kuin erään Ithakan tunnetuimman kuninkaan sotaretken paluumatkan kertomuksessa. Jokainen episodi on mainiosti rakennettu ja kerrottu perinteitä kunnioittaen. Sankari kokee, sankari tapaa ja sankari tuntee. Aikaa on jätetty varsin verkkaisesti ja ihastuttavan lavean yksityiskohtaisesti etenevässä kerronnassa niin hahmon kehityskaarelle kuin lukijalle oudon helleenisen ajan ilmiöiden esittelylle.

Piirrosjälki on mangakalle tyypillinen laveaa. Mangakan taide korostaa yksityiskohtien ja yksityiskohdattomasti lavealla pensselillä piirrettyjen kohteiden eroja. Halutessaan hän korostaa ja valitsee jommankumman tavan, aina onnistuen, saaden halutun korostetun kohdan pomppaamaan esille taustoista. Mutta kuitenkin tavalla, joka on inhimillinen, huomion kohteen katseessa korostuminen. Jälkeä voisi kuvata jollakin tavalla idealisoidun kliiniseksi, jopa merkit realistisesta entropiasta, joka nakertaisi kaupunkien ja rakennuksien infrastruktuuria ovat selkeästi lavastemestarin realisminpyrkimyksen jälkeä, eivätkä vaikuta aidon sattumanvaraisen rappion tuloksilta. Toisaalta teoksen ydin on henkilöissä, puheessa ja tapahtumissa. Tätä tekijä korostaakin joskus jättämällä taustat hahmotelmien varaan tai jopa kokonaan pois. Kuitenkin antiikin maailman visuaalinen realismi tavoitetaan tälläkin tavalla. Tekijä on tarkasti tutkinut helleenisen maailman visuaalisuutta ja tuonut oikeita ”muotikuvioita” ja muita historiallisia muodin ja taiteen elementtejä visuaaliseen ilmeeseen. Lavasteet ovat siis historialliset, vaikka eivät sen toden tuntuiset kuin suuressa elokuva klassikossa Kleopatra. Realistiset, idealisoimattomat yksityiskohdathan ovat tehosteita.

Vähäeleisesti toteutetut hahmot nousevatkin usein kontrastina lavasteista esille. Mangaka kykenee tuottamaan sarjakuvahahmon liikkeisiin suloutta ja aitoutta, mutta joskus hän ei kykene kuvaamaan realistisesti, esimerkiksi päänsä kääntäneen hahmon kaulaa. 

Teos on julma ja väkivaltainen. Mangaka ei säästele vaivojaan kuvatakseen aikakaudelle tyypillisten ilmiöiden julmuutta ja väkivaltaisuutta. Veri lentää haavoista, suolet pursuavat vatsapeitteen aukoista ja lapsiakin käytetään suojakilpinä. Tämä on realistista, muistutan että minä ja sinä rakas lukijani olemme saaneet kunnian elää maailmanhistorian rauhallisinta ajanjaksoa. Helleeninen ajanjakso on täynnä väkivaltaa ja ennenaikaisia kuolemia. Siksipä väkivaltaisen ajan kuvaamien ilman väkivaltaa olisi liiallista idealisointia. Eikä teos siihen sorru, se kuvaa väkivallan arkipäiväisenä ilmiönä, johon lukija itse vastaa oman moraalinsa ja arvojensa kautta. 

Kaiken kaikkiaan teos on mainio historiallinen fiktio. Tarina on eeppinen ja keskushahmo on sopivan moniulotteinen. Mysteerisen Eumenes Kardialaisen tarina kerrotaan tavalla, josta nuo muinaiset kreikkalaiset tarinanikkaritkin olisivat ylpeitä.