sisällön alkuun
25.11.2017 13.34 SANASTO | KESKUSTELU | PIIRTOLAUDAT | SUOMIMANGA | RSS
 
Kupoli
"Li oli koli - kuoli Kupoli"

Uutis- ja etusivu

Sisältö

Keskustelu

Piirtolaudat

Impromanga 3

Yhdistys

Kupolin palvelinkodon tarjoavat Säätöyhteisö B2 ry sekä Tietovelhot Oy.

Tietoja mangasta

päivitetty 16.3.2013

Alkuperäinen nimi:
魔人探偵脳噛ネウロ

Pituus:
23 pokkaria

Tekijä(t):
Yuusei Matsui

Keskusteluja Kupolissa:

ei ole

Kupolin virallinen arvosana:

****

virallinen arvosana lasketaan ottamalla keskiarvo kaikista tällä sivulla olevista arvosanoista; sekä Kuun teos -arvosanasta että arvosteluiden arvosanoista

Majin Tantei Nougami Neuro

Palaa tästä takaisin teoslistaukseen.

Sisällysluettelo

Täysimittainen arvostelu; arvostelijana Herkko

arvostelu on päivitetty viimeksi 16.3.2013

Ikuisen elämän suoman loputtoman ja ajattoman ajan kuluttaminen on tunnetusti loppujen lopuksi varsin tylsää. Kun kaikki on koettu, kokeiltu, nähty ja tunnettu, eikä maailma enää tunnu riittävän, on siis ainaisesti tehtävä jotakin tuon ikuisen ja loppumattoman elämän rikastuttamiseksi. Eräät oliot unohtelevat kuolemannootteja kuolevaisten löydettäväksi, toiset fiksaantuvat obsessiivisesti ja romanttisesti samaan kuolevaiseen ajasta aikaan ja jotkut jäävät vain sijoilleen omaan depressioonsa vajonneina kuuntelemaan hullujen huilusoittajien huiluistaan puhkumaa hulluutta. Mutta nämä ovat idioottimaisia ajanvietteitä, typerysten puuhasteluja, eivätkä lainkaan sopivia demoniruhtinaalle. Ei varsinkaan ruhtinaalle, joka ei fiksaatiotaan saa omenoista vaan mysteereistä, ja kun helvetti on koluttu, viimeinenkin elämän eliksiiri, mysteeri, on löydetty ja nautittu. On aika vaihtaa maisemaa; ylisen maailman ylpeiden asukkaiden keskuudessa on tunnetusti mysteerejä. Sen tuntee sisuksissaan demoniruhtinaamme Neuro, ja tämän tuntee nahoissaan ruhtinaan – kaiken kärsivä − Watson ja ”Sensei” Yako. Ja pian koko ylämaailman alamaailma, ainakin ne rikolliset joiden kätköistä löytyvät nuo maukkaimmat ja mielenkiintoisimmat mysteeriot, ovat tunteva demonisen kouran kurkottavan peräänsä.

Teos on omalaatuinen genrerajoja ideoissaan rikkova, mutta selkeästi ja harkitusti tietyissä salapoliisigenren tunnetuissa elementeissä pysyttelevä, demonisen ruumiinkauhun ja hiipivän hulluuden parissa leikittelevä musta komedia. Teoksen juonirakenne rakentuu yhteen liittyviin episodeihin, jotka noudattavat salapoliisiteoksien tiettyjä mekanismeja kertoessaan tarinaansa. Teoksen nokkeluus näkyy siinä, miten tekijä siirtyy alun CSI/geneerinen amerikkalaistelkkaridekkari -tyylin nopeasti etenevistä tutkimuksista, joissa ei ole tarkoituskaan paljastaa sitä kuka on syyllinen, vaan paljastaa miten SE tehtiin, muista draaman elementeistä viis. Tyyli liukuu tästä hitaampaan Columbo-tyyliin, jossa murhaaja on jo katsojan tuntema, mutta draama muodostuu siitä, miten herra etsivän omalaatuiset harmaat pikku aivosolut rakentavat jäytävän loogisen ketjun murhaajan, murhatavan paljastamiseksi ja syylliseksi todistamiseksi. Myöhemmin tyyli muuttuu lähemmäs perinteisempiä neiti Marple -tyylin brittidekkareita, joissa murhan, murhatavan ja murhaajan selvittäminen on yhtä tärkeää kuin hahmojen keskinäisten suhteiden tulkinta. Näin muodostetaan mittava draamakaari teoksen läpi. Tällainen kehitys avaa selkeästi mahdollisuuksia luoda ja kuljettaa episodimittaisten tapausten rinnalla suurta ja suurempaa juonikaarta, ja teos suoriutuu tästä hyvin nokkelasti, mutta ei ilman sanktioita. Sanktiot liittyvät teoksen suuremman juonikaaren, tai kenties kaarien, suuruudenhulluuteen, sillä teoksen kääntäessä juonen suuruuden täyttönuppia nuppia kohti numero 11 tahi ilmansuuntaa kaakko, teos menettää alun ilmapiirinsä ja vähentäen siten lukijoiden viihtyvyyttä. 

Arvoonne sulkeutuva kriitikkonne ei tarkoita sitä, etteivätkö viimeiset kolmannekset olisi lukuviihdettä erikoista ja mielenkiintoista ja etteivätkö suuret juonikaaret olisi mielenkiintoisia ja etteikö yllä kuvattu muutos olisi hyväksi näinkin pitkälle manga-sarjalle. 

Toisaalta teoksen yksi pääteema on juuri hiipivä hulluus, makaaberin voimakas absurdius, joka asuu meissä kaikissa, sovinnaisuuden ja sivistyksen kuoriraoista kurkistellen. Se purkautuu esille taiteena, väkivaltana, murhana ja kierouksina kun haluamme tai halutessaan.

Mutta tämä ei anna anteeksi niitä joitakin suuria selkeästi ei loppuun mietittyjä, ärsyttäviä ja lukijaa älykkäänä olentona loukkaavia ylilyöntejä, tai Marple-tyylisiä lukuja, joissa ei ole tietoakaan ”dekkarien kovan rouvan” vetovoimasta, jotka lukija joutuu kahlaamaan silmäillen läpi. Tai sitä, kun teos lopulta taantuu supersankarillisen toiminnallisen ja suurieleisen manga-viihteen puolelle, pyrkien säilyttämään kuitenkin dekkariperustansa tuoden siihen vain lisää draama-aineksia. Ja soppa on liian sakea, sattumat osuvat lukijan kauhaan lukuisina ja erimuotoisina, makuisina ja tästä mauttomasta sekametelisopasta kärsii draamakuljetus, varsinkin Yakon hahmokehityskaari.

Suosiotanne anova kriitikkonne pyrki hahmottamaan kirjallisen kriittisesti teoksen tarkoituksellista suuruudenhulluutta, joka naamioidaan teoksessa juonitekijöiden summan hulluudeksi, mennen normaaleista murhatapauksista selkeästi hiipivän hulluuden puolelle, tarjoten vastustajiksi vaikkapa hullua tietokone-emuloitua psykopaattimieltä tahi uuden ihmiskunnan kuvakseen muokkaamaa saatanaa. Se saa aikaan tunteen siitä, että suuret tapahtumat ovat olemassa vain viihteen ja silkan kohtuullisuuden ja tarinasisäisen logiikan tarkoituksellisen aukkoisuuden tähden. Suurta vain suuren tähden, isoja tapahtumia vain siksi että jotakin suurta, hullua ja järkyttävää tapahtuisi. Lukijan on säädettävä uskoaan teoksen maailmaan, hyväksymään lisääntyvät absurdiudet tai hylättävä teos. Mutta kun olet katsonut logiikan aukkoon, se on katsonut myös sinuun, etkä voi kuin suhtautua etäisesti ja epäilevästi tarinan tapahtumiin.

Hahmot ovat teoksen ydin. Kummalliset vastustajat ja mysteeriöiden omaajat ovat teoksen suola. Teoksen liemi ovat päähahmot, joista Neuro aidosti demonimaisena muukalaisena, poissa kotoaan, on teoksen kiistaton päähahmo: Holmes. Salapoliiseihin liitetty savanttius ja eksentrisyys ovat tässä hahmossa mitä loisteliaimmin esillä. Yako on geneerinen epävarman ja hieman oudon koulutytön hahmossa, loistava tahdottomuudessaan voimakastahtoinen mutta epävarma koulutyttöhahmo, jonka kasvukaari on selkeästi ajateltavissa, mutta sekavasti toteutettu. Teoksessa on muitakin usein seurattuja päähahmoja. Hahmot, kuten päähahmotkin, vaikuttavat ensi silmäyksellä hyvinkin selviltä ja yksioikoisilta, mutta teoksen toteutus saattaa lukijan onnistuneesti illuusioon fiksuista, toimivista, miltei inhimillisistä hahmoista. Teos luo siten hahmonsa onnistuneesti, osaten tasapainoilla hahmovetoisen ja fyysisen huumorin ja vakavuuden ympärillä.

Teos kuitenkin kärsii hieman hahmojensa määrästä. On kuin monista hahmoista olisi enemmänkin kerrottavaa ja näytettävää, mutta aika ja paneelit eivät riitä. Kun näitä hahmoja nähdään, ahdetaan tapahtumaan joskus varsin liiallisesti asioita. Pois lukien jotkin ylilyövät, typerät, teoksen vanhetessa lisääntyvät vastustajahahmot, ovat rikollisetkin usein varsin nokkelia. Ja teos vie pitkälle perinteisen psykoanalyyttisen näkökulman siitä, miten rikos kuvaa tekijäänsä, tuoden varsin mielenkiintoisia, mutta lopussa tenholtaan väsähtäviä, visuaalisia kuvituksia rikoksentekijän kuoren alla kyyläävästä voimasta. Teos tuo selkeästi paranormaaleja elementtejä sisältäviä hahmoja vastustajiksi ja tarjoilee ne raakana, niinä supervoimat omaavien pirulaisten kuvagallerian edustajina, joita hahmot ovat, ja jonka kaltaisina niitä seikkailee kuolleiden miesten ihmemaassa tahi vaikkapa Alueella D. Geneeristen dekkarihahmojen rinnalla nuo ovat tikku-ukkoja, joita höpsöt säikkyvät noitain metsissä, ollen olemassa vain näytösluontoisesti, puhtaasti pelotuksena ja alhaisena huvina, geneerisinä kuvina.

Ensisilmäyksellä teoksen visuaalinen ilme on geneerinen. Hahmot ovat muodoltaan usein pitkäraajaisia, solakoita miehiä – ei sellaisia, jotka kyyläävät metsissä kasvottomina – ja naisia. Varsinkin sankarikaarti ovat tämän tyylin edustajia, mutta tekijä osoittaa kykynsä tuoda muitakin geneerisen mangatyylin hahmoja sulavasti osasaksi maailmaansa. Muutoin taustat ja elementit ovat varsin geneerisiä, yllätyksettömiä, joskus jopa luvattoman laaduttomia ja halpamaisia.

Kuitenkin kuvatessaan Neuron demonisia vehkeitä ja tempauksia, teos siirtyy suoraan korkeataiteeseen ja niin kuvissa, kuvien reunoilla vilistävät näkymät renessanssikartoittajien mielikuvista ja peloista, niistä otuksista, jotka asuivat karttojen vaaleilla läikillä, niistä hirvittävistä kuvista, joita Hieronymus Bosch visioistaan siveltimillään todeksi toi kuuluisiin triptyykkeihin. Eikä tekijä vain toimita ”leikkaa ja liitä” renessanssihelvetin kuvauksissaan, vaan lainatut elementit ovat selkeästi osana kuvitusta ja piirtäjä huvittelee myös Neuron CSI -laitteiden, kirjaimellisten helvetinkoneiden, kuvauksissa, jotka ovat kuin kuvaksi tulleita Lovecraftin-otuksia. Emmekä tällä tarkoita niitä sellaisia innokkaita koulutyttöjä, jotka pyrkivät yhteiskylpyyn sankarin kanssa, vaan niitä toisia. Toisia...

Ja tekijä huvittelee myös visuaalisissa kuvauksissa Yakon ja Neuron suhteen. Ja huvitus on enemmän perversiota, kun teos tuo ”Uuden ihmiskunnan”, kieroutumineen esille. Kriitikkonne, joka on vakaalla nettikokemuksella ”nähnyt kaiken”, katuu hieman tutustumista tekijän kirjeisiin lukujen lopuissa, joissa tämä valittelee, ettei kykene kuvaamaan kaikkia ajatuksiaan liittyen rangaistusleikkeihin, niitähän ne ovat, Yakon ja Neuron välillä. Ja näin viimeistään lukija ymmärtää mitä niin perijapanilaista outoutta onkaan näissä leikeissä, jotka helposti lasketaan fyysisen slapstick-huumorin sketseiksi. 

Viittaus ”tosi tuhmiin” leikkeihin on sopiva muutoinkin erikoiseen teokseen, eikä teemallisesti niin kaukana teoksen perusdekkarirakenteesta, murhatutkimuksesta, ja näin arvoisan lukijan on hyvin helppo nyt vetää omat oikeuspsykologiset keittiökaappifreudilliset yhtymäkohtansa pisteiden väille. Ja tämä sopii teoksen normaaliin, mutta silti kieroutuneeseen maailmankuvaan. Nogami Neuro, ei kuitenkaan sukella liian syvälle, pois mukavuusalueelta. Siksipä kenties monet tapahtumat tuntuvatkin latteille, ollen silti varsin mainiota, eriskummallista, omalla tavallaan moniulotteista turvallista ja viihdettä.

Hyvää Huonoa
  • omalaatuinen
  • kuvitus fantasiaelementeissä
  • moniulotteinen
  • paletti hajoaa
  • omalaatuinen vain omalaatuisuuden tähden
  • hahmot (varauksin)
  • pahiskaarti
Arvosana: ****

Haluat ehkä takaisin teoslistaukseen tutustuttuasi tähän sivuun.

tätä sivustoa ylläpitää Anime- ja mangayhteisö Kupoli ry
tietoa - sivukartta - rekisteriseloste