One Piece

Kuvitellaanpa satumaailma, joka on jämähtänyt ajanjaksoltaan 1600-1800 alueille. Kuvitellaanpa, että merirosvot ovat suuressa arvostuksessa valtaväestön silmissä. Kuvitellaanpa, että itse vanha vihtahousu on kylvänyt maan päälle voimiaan antavia hedelmiä. Höystetään tämä kaikki melkoisella huumorilla ja toiminnalla: Saadaan One Piece.

Tarina käynnistyy, kun merirosvojen kuningas, Gold Roger mestataan. Viimeisinä sanoinaan hän lupaa arvonimensä ja valtansa sille, joka ottaisi hallintaansa hänen hallitsemansa, ekvaattorin käsittävän Grand Line-meriväylän. Samalla olisi tiedossa myös tämän mittava ryöstösaalis, One Piece. Myöhemmin, eräässä rannikkokylässä, toinen merirosvokapteeni, Shanks ”"Punäpää”", juhlii onnistunutta ryöstöretkeä. Juhliin änkeää pikkupoika nimeltänsä Luffy, joka kinuaa jälleen kerran päästä merirosvorempan matkaan. Shanks lupaa ottaa Luffyn mukaan kymmenen vuoden päästä, kun tämä on kasvanut vanhemmaksi ja oppinut uimaan. Lupaus kuitenkin peruuntuu, kun Luffy ahmii vahingossa Gumigumi-pirunmarjan, joka tosin antaa hänelle kyvyn venyä kyseisen aineen mitoissa, mutta kääntöpuolena estää poikaa koskaan oppimasta uimaan. Shanks jättää kuitenkin Luffylle olkihattunsa, ja pyytää nappulaa tuomaan sen jonain päivänä takaisin, sillä uskoo kuitenkin poikaan. Kymmenen vuotta myöhemmin Luffy lähteekin merille, toteuttaakseen unelmansa tulla Gold Rogerin seuraajaksi. Miehistökin pitäisi jostain hankkia.

Sitten itse arvosteluun. One Piecen luoja, melko nuorena mangakan uransa aloittanut Eiichiro Oda, on koonnut kasaan hienon tarinan. Juoni ei ole kummoinen, muistuttaa paljolti Dragonballin ”"piekse kelmi, ja kohtaa sitten seuraava”"-ideaa, mutta se ei haittaa. Pikemminkin, nämä taistelukohtaukset on onnistuttu pitämään melkoisen mielenkiintoisina, eikä manga laske alleen plagioimalla Akira Toriyaman tyyliä venytellä otteluita loputtomiin. Voisinpa melkein väittää, että se nousee jopa Dragonball-mättöä korkeammalle, syynä mielikuvitusrikkaammat taistelijoiden kyvyt. Taas toisaalta, nämä kuluttavat samalla sivutilaa, ja tarina ei etene täyttä vauhtia.

Toinen seikka, joka tekee One Piecestä melko poikkeuksellisen Dragonballiin nähden, on hahmojen korkeampi luonne. Sankarit eivät ala muistuttaa toisiaan, vaan jokainen on oma persoonansa. Luffy on itseään Gokua muistuttava niin voimiltaan kuin älynlahjoiltaankin, ja toimii puhtaasti omantuntonsa mukaan. Zoro, ilmeinen miehistön miekkamestari, omaa kylmän kuoren, mutta samalla rautaisen kunniakäsityksen. Hahmossa hiertää ainoastaan tämän yliampuva coolius ja karskius. Miehistön navigaattori, Nami, myöskin piraatteihin erikoistunut varas, ei omaa vastaavanlaista kunniakäsitystä, vaan on melkoisen vilpillinenkin. Laivan tykkimestari, Shanksin mestariampuja-alaisen, Yasoppin, poika, Usopp, on kohtalaisen tarkka ampumaan, mutta täysverinen pelkuri ja valehtelija. On hänelläkin rohkeutensa, mutta se on piilotettu hyvin syvälle… Sanji, porukan kokki, kantaa jonkin sortin casanova-virkaa tarinassa, mutta osaa puolustautuakkin tarpeen tullen. Miehistön lääkäri, myöhään ilmaantuva Chopper-poro (kyllä, luit oikein), omaa hänkin vaatimattomasta ensivaikutelmastaan huolimatta melkoisia yllätyksiä. Vihollisetkaan eivät ole Dragonballin tapaan luonteetonta peruskauraa, vaan viholliskapteenit ovat kaikki omia persooniaan.

Odan piirrusjälkeä ollaan kutsuttu yksinkertaiseksi, mitä se oikeastaan onkin. One Piece ei ole normaalityylistä mangaa, ja se antaakin sille oman persoonallisuutensa. mangakan piirostyyliä ollaan pidetty melkoisen yksinkertaisena, mitä se omien analyysieni jäljiltä onkin, mutta samalla se on hyvää. Lisäksi Odalla on yksi, kaikkille piirtäjille suositeltava taito: Hän on todella taitava kuvaamaan tapahtumat useasta eri perspektiivistä. Yhteenvetona kutsuisin jälkeä yksinkertaiseksi, mutta kauniiksi.

Yksi asia, josta vielä haluaisin kehua, on Sangatsun tapa kääntää manga. Käännös on suoritettu suoraan alkuperäiskielestä, ja on ilmeisesti suonut enemmän taiteilijanvapautta kääntäjäjoukolle. Mitä olen verrannut tätä sarjaa esim. Ranmaan tai salapoliisi Conaniin, on puhettakin osattu elävöittää. Jok`ikinen hahmo ei puhu kirjakieltä, vaan solkkaa puhekieltä, mikäli luonne sitä vaatii. Itse arvostin tätä kovasti. Toinen asia, mikä suomijulkaisussa oli kehuttavaa, oli peilauksen puuttuminen, ja näin lehteä saattoi lukea oikeaoppisesti. Asia, joka minua jäi kaivelemaan, oli erikoisefektien kääntäminen, tai pikemminkin sen unohtaminen. Kuviin on jätetty alkuperäiset efektit, mutta samalla ruutujen reunoille survottiin suoria käännöksiä näistä, mikä häiritsi paikoittain ainakin minua.