Vesi oli mustaa

Tämä arvostelu on kirjoitettu Otavan toimittamasta ilmaisesta arvostelukappaleesta. Arvostelukappale jaetaan tämän jälkeen eteenpäin arvonnalla.

Nykyisen mangabuumin alettua oli vain ajan kysymys, milloin joku julkaisija yrittää kääriä siitä voittoa suomalaisella sarjakuvalla. Ensimmäisenä apajille ehti Otava, jonka julkaisemaa Vesi oli mustaa -pseudomanga-albumia on nyt saatavilla kirjakaupoissa kautta maan. Ensinäkemältä albumi vaikuttaa varsin ohuelta verrattuna japanilaisiin serkkuihinsa, mutta toisaalta myös laadukkaammalta - sivut ovat reiluhkon kokoisia, eikä painojäljessä tai paperissa ole säästelty. Kannet ovat jämäkät ja miellyttävät. Yleisesti ottaen julkaisutapa muistuttaa enemmän korkeatasoisesta länsimaisesta sarjakuvasta, ja myös hinnoittelu on sen mukaista - 72 sivusta saa pulittaa pahimmillaan yli kymmenen euroa.

Tarinassaan Vesi oli mustaa yhdistelee perinteistä kalevalaista tarustoa moderniin maailmaan ja ilmaisutapaan. Kirjan juoni ottaa aloituspisteekseen Helsingin rautatieaseman, jossa diilerit käyvät kauppaa ihmisten tunteilla. Pian käyvät tutuiksi myös sarjakuvan päähenkilöt, nimettömäksi jäävä tummatukkainen nuori nainen sekä Näkki, järvien taruolento. Mytologisten yhteyksiensä lisäksi Näkki on tällä kertaa myös pesunkestävä pitkätukkabishie, eikä fanipalvelultakaan aivan kokonaan kirjan aikana vältytä. Luonteeltaan olento on asiaankuuluvan itsevarma ja menevä. Kaikeksi onneksi myös muilla hahmoilla on miellyttävän paljon lihaa luiden ympärillä, ja ne nousevatkin kirjan ehkä vahvimmaksi osa-alueeksi.

Rautatieasemalta tarina avautuu hiljalleen yhä kummallisempiin paikkoihin. Erityisen keskeiseksi muodostuu Saimaan ranta, jonka tapahtumista rakentuu eräänlainen kehyskertomus koko tarinalle. Tämän lisäksi päähenkilöt vierailevat Tuonelan mailla sitä kuuluisaa joutsenta tervehtimässä, ja myös tunnettu naistenmies Lemminkäinen pyörähtää pikaisesti maisemissa. Näin lyhyeksi kirjaseksi juoneen on ympätty mukaan varsin suuri määrä eri paikkoja ja elementtejä, ja välillä lukija saa todella nähdä vaivaa pysyäkseen kärryillä. Tarina etenee kyllä loogisesti, joskaan ei täysin kronologisesti, mutta sellaista vauhtia, että lukiessa asioista jää pakostakin hieman sekava vaikutelma. Oma osuutensa on dialogin vähyydellä - Vesi oli mustaa nojaa vahvasti kuvalliseen kerrontaan, ja osa sivuista tulee tästä syystä selattua läpi ehkä vähän turhankin nopeasti.

Vesi oli mustaa on ensimmäinen suomalaisen suuren kustantajan julkaisema mangatyylinen sarjakuva, joten erityistä huomiota kerää osakseen kirjan piirrostyyli. Aivan ensimmäinen suomalainen pseudomanga-albumi Vesi oli mustaa ei kuitenkaan ole, vaikka Otavan kotisivu näin kehtaa väittääkin - amatöörit ehtivät näet ensin. Harrastelijoiden töistä koostettu Finnmanga julkaistiin Animeunionin avustuksella jo pari vuotta sitten. Elämää suurempia silmiä, hieman vinksahtanutta anatomiaa ja monimutkaista ruutujakoa löytyy kuitenkin täältäkin. Niin kutsutun mangatyylin ulkoiset puitteet ovat kohtuullisen hyvin hallinnassa, vaikka muutama länsimaalaisvaikutteisempi hahmokin löytyy. Kiinnostavampaa on kuitenkin työn laatu, ja tässä piirtäjä nimimerkillä Infamy on valitettavasti paikoitellen ampunut maalista ohi.

Jotkin Vesi oli mustaa -albumin sivut ovat erinomaisen tyylikkäitä, huoliteltuja, hyvin sommiteltuja ja kerronnaltaan toimivia. Näin ei kuitenkaan ole jatkuvasti asian laita, vaan joukosta löytyy todellisia mokiakin. Etenkin taustojen yksityiskohtaisuudessa olisi runsaasti parantamisen varaa, ja hahmojen anatomia on usein vähän sinne päin. Tummaa mustetta on myös käytetty varsin säästeliäästi - aiheiltaan näinkin synkässä tarinassa toivoisi olevan hieman enemmän kontrastia. Suurin osa sivuista on muutamia rasteritehosteita ja naispäähenkilön mustia hiuksia lukuunottamatta lähinnä viivapiirroksia, ja taustojen puute korostaa ongelmaa entisestään. Kuvakulmat ovat onneksi keskimäärin hyvin valittuja, ja vaihtelevaa viivanleveyttäkin käytetään taidokkaasti. Kokonaisuudessaan piirroksista jää kuitenkin hieman hutaistun oloinen vaikutelma.

Vesi oli mustaa ei loppujen lopuksi muistuta manga-albumia kovinkaan paljon. Otava on tehnyt päätöksen olla muuttamatta julkaisukulttuuriaan, ainoastaan tyyliä, ja tuloksena on hieman kummallinen nippu paperia. Japanilaisessa sarjakuvassa olennaista eivät ole suuret silmät tai eksoottiset fantasiamaailmat, vaan ahkerat piirtäjät, jotka väsäävät avustajiensa kanssa kaksikymmentä yksityiskohtaista sarjakuvasivua viikossa pitääkseen yllä säännöllistä julkaisutahtia ja saadakseen järkevillä kustannuksilla aikaan kahdensadan sivun yksittäisiä albumeita. Meillä on epäilemättä sarjakuvien teossa opittavaa japanilaisilta, mikäli korkeatasoisen länsimaisen sarjakuvan halutaan tulevan osaksi ihmisten arkipäivää. Vesi oli mustaa on tietyllä tapaa ihan hyvä yritys kaventaa kulttuurien välistä kuilua, mutta onnistunee lopulta saavuttamaan lähinnä kuriositeetin aseman sarjakuvarintamalla. Mieluummin näkisin halvemmalle paperille painetun, mutta paksumman ja sisällöltään rikkaan länsimaisen teoksen, jonka voisi kaupungilla käydessään napata mukaansa lompakkoa suuremmin rasittamatta.